Veerti Hannikainen, josta on oma lukunsa tässä Hannikais-kirjassa, syntyi v. 1893 Sulkavan Iitlahdella Oskari ja Amanda Hannikaisen ensimmäisenä lapsena. Tähän perheeseen syntyi sittemmin peräti 12 lasta, joista vain puolet jäi elämään ja kehittymään aikuisiksi. Veertin lisäksi jäivät elämään: Kalle, Matti, Eemeli, Otto ja Einari. Yksi ainoa tästä joukosta oli tyttö nimeltään Selma. Kun tämä sisarusparvi tuli aikuisikään, Veertistä tuli koko perheen huoltaja, tuki ja turva.

Kaikki elivät siis yhteistaloudessa ja tämä tilanne jatkui vielä sittenkin, kun Veerti perusti oman perheen Anna Johanna Sipisen kanssa. Heille syntyi viisi lasta, kaikki poikia: Väinö, Ade, Alpo, Arvo ja Aimo. Väinö kuoli jo muutaman kuukauden vanhana. Muista sukeutui aikanaan sorea veljessarja, josta kerrotaan tämänkin kirja sivuilla.

Itse olen saanut aviopuolisokseni tämän veljessarjan Arvo-nimisen pojan. Häneltä olen kuullut monista tapahtumista tämän sukuhaaran elämästä kauniin Saimaan tuntumassa, ensiksi Kaartilanniemessä ja sitten Aron paikalla Auvilan kylässä.

Menkäämme nyt siis Partalan saaren tuntumaan 1920-1930 luvuilla.

Arvo Hannikaisen isä Veerti oli löytänyt itselleen ja  isolle perheelleen hyvän paikan asua ja saada tehdä työtä. Kaartilanniemessä nimittäin sijaitsi Pelkosen komea talo, jota isännöi tai paremminkin emännöi Hanna Pelkonen aikuisen tyttärensä Saimin kanssa. Talosta oli kuollut isäntä, ja Hanna-emäntä etsi työntekijäksi ja työn johtajaksi sopivaa miestä. Sellaista miestä sanottiin silloin arenttimieheksi. Tällaisen miehen emäntä löysi, kun sai kuulla taitavasta ja viisaasta nuoresta miehestä nimeltään Veerti Hannikainen. Veerti ohjasi peltotyöt, valvoi navettatyöt sekä ennen kaikkea oli loistava tallissa, jossa oli useita hevosia korskuttamassa. Lisätyövoimana olivat Veertin omat veljekset. Hyvin sujui talonpito. Talon väki oli erittäin ystävällistä lajia, joten Veertin pienet pojatkin saivat leikkiä talon pihamaalla kuin omallaan.

Arvon haastattelu:

– Kuulehan Arvo, minkäikäisestä muistat Kaartilanniemessä tapahtuneita asioita?

– Kyllä varmaan jo noin 3-vuotiaana minulle sattuneita juttuja, kohtalaisen hyvinkin.

– No, ne tapahtumat ovat varmaan olleet sekä iloisia että surullisia. Kerrohan, mikä tulee ensin mieleen?

– Erityisesti on jäänyt mieleeni tällainen tosi surullinen tapaus. Muistan aika selvästi syksyisen päivän, kun puuhailin talon pihalla. Siinä oli mukava leikkiä, kun keskellä pihaa oli aika iso kivi. Tällä kertaa en yrittänyt kiipeillä kivelle, vaan paremminkin kiinnosti se, että Oskar-ukki, jota kutsuttiin ukoksi, oli lähdössä kauppaan tai kylään. Hänen oli tarkoitus ratsastaa sinne komealla hevosella. Hyvin kävivät valmistelut siihen saakka, kunnes hän hyppäsi hevosen selkään. Mutta voi kauhistus, hevonen pelästyi jotain, hyppäsi korkealle pystyyn sillä seurauksella, että Ukko-Oskari lensi pää edellä pihan ison kiven terävään reunaan. Hän kuoli heti siihen paikkaan. Se oli lapselle paha ja kauhistuttava kokemus. Samoin pelottavaa oli se, että  silloisen ajan tavan mukaan ruumista säilytettiin kaksi viikkoa lautojen päällä aitassa. Sinnehän oli lapsia kielletty menemästä, mutta kai minäkin muiden isompien kanssa siellä kävin. Pelottavaa oli.

– Oliko talon isäntäväki lapsirakasta, Arvo?

– No, he olivat tosi mukavia. Me lapset saimme joskus käydä talon sisälläkin. Siellä oli yksi tosi mahtava huonekalu, nimittäin urkuharmoni. Kun talon tyttären luona kävi soittotaitoisia vieraita, niin harmonin soitto kuului ulos pihalle asti ja arvaattehan tämän. Hannikaisen pojat kuuntelivat sitä lumoutuneina.

Kyllä siellä sisällä tapahtui muitakin ihmeellisiä asioita meidän lasten mielestä. Saimi-tyttärelle oli tullut kerran vieraita ja he olivat lähdössä naamiaisiin kirkonkylälle. Laulu ja nauru kaikuivat, kun nuoret koettelivat naamiaisasujaan ja opettelivat tanssimaan. Me pienet pojat olimme saaneet luvan mennä äidin kanssa katselemaan tätä riemua. Minusta oli varmaan alkanut tuntua tuo meno ihan liian hurjalta, vai halusinko itsekin vähän repäistä. En voinut muuta kuin hypätä ilmaan, jolloin suustani pääsi: ruma sana! Voi kauhistus. Nuoret sille varmaan hymähtivät, mutta äitiä se ei naurattanut. Hän tempaisi minua kädestä kiinni, ja niin mentiin lujaa vauhtia omalle puolelle. Kunnon selkäsauna tuli ja äiti neuvoi, ettei milloinkaan eikä missään saa kiroilla. Kyllähän äiti sai sitä meille monta vielä kertaa opettaa, mutta täytyy sanoa , että kiroilijaa minusta ei koskaan tullut. Kiitos vain äidille tästäkin hyvästä opetuksesta.

-Kävittekö te lapset koulua siihen aikaan ja jos, niin missä?

-Tottakai kävimme koulua. Oppivelvollisuuslaki oli tullut Suomessa voiman v. 1921 ja maaseudullekin oli alettu perustaa kansakouluja. Me pojat kävimme Kaartilanniemestä Sipilänmäen koulua. Koulumatka oli pitkä, noin 6 km. Matka kulki peltojen ja metsien kautta ja joukolla sitä kuljettiin. Isot pojat olivat hurjan rohkeita ja leikkivät puuhippaa hyppien korkealla isoista puista toisiin. Kyllä siinä voimat karttuivat. Minäkin lähdin 7–vuotiaana  kouluun ensimmäiselle luokalle ja toisten matkaan. Kai se koulunkäynti hyvin meni, mutta sitten tapahtui jotain uskomatonta.

Olimme koululaiset syysmyöhäisellä palaamassa joukolla koulusta kotiin. Minusta oli hauskaa mennä kotiin, kun mielessä pyörivät uudet sukset, jotka isä oli minulle itse tehnyt. Ne oli jätetty Pelkosen talon seinustalle minua odottamaan. Koulupolulla meitä tuli vastaan eräs tuttu talon emäntä, joka pysäytti meidät ja sanoi:”Voi hyvänen aika poika poloiset, ettekös te tiedäkään, että teiltä on koti palanut!” Mitä tämä tarkoitti? Lähdimme juoksemaan kotia kohti niin kovaa kuin jaksoimme. Murheellinen totuus alkoi paljastua, kun saavuimme pihapiiriin. Mustat savupiiput törröttivät hiiltyneiden hirrenpätkien keskellä.