Arvo Hannikainen

Tuokiokuvia hannikaisten elämästä Sulkavalla 1900-luvun alkupuolella

Veerti Hannikainen, josta on oma lukunsa tässä Hannikais-kirjassa, syntyi v. 1893 Sulkavan Iitlahdella Oskari ja Amanda Hannikaisen ensimmäisenä lapsena. Tähän perheeseen syntyi sittemmin peräti 12 lasta, joista vain puolet jäi elämään ja kehittymään aikuisiksi. Veertin lisäksi jäivät elämään: Kalle, Matti, Eemeli, Otto ja Einari. Yksi ainoa tästä joukosta oli tyttö nimeltään Selma. Kun tämä sisarusparvi tuli aikuisikään, Veertistä tuli koko perheen huoltaja, tuki ja turva.

Kaikki elivät siis yhteistaloudessa ja tämä tilanne jatkui vielä sittenkin, kun Veerti perusti oman perheen Anna Johanna Sipisen kanssa. Heille syntyi viisi lasta, kaikki poikia: Väinö, Ade, Alpo, Arvo ja Aimo. Väinö kuoli jo muutaman kuukauden vanhana. Muista sukeutui aikanaan sorea veljessarja, josta kerrotaan tämänkin kirja sivuilla.

Itse olen saanut aviopuolisokseni tämän veljessarjan Arvo-nimisen pojan. Häneltä olen kuullut monista tapahtumista tämän sukuhaaran elämästä kauniin Saimaan tuntumassa, ensiksi Kaartilanniemessä ja sitten Aron paikalla Auvilan kylässä.

Menkäämme nyt siis Partalan saaren tuntumaan 1920-1930 luvuilla.

Arvo Hannikaisen isä Veerti oli löytänyt itselleen ja  isolle perheelleen hyvän paikan asua ja saada tehdä työtä. Kaartilanniemessä nimittäin sijaitsi Pelkosen komea talo, jota isännöi tai paremminkin emännöi Hanna Pelkonen aikuisen tyttärensä Saimin kanssa. Talosta oli kuollut isäntä, ja Hanna-emäntä etsi työntekijäksi ja työn johtajaksi sopivaa miestä. Sellaista miestä sanottiin silloin arenttimieheksi. Tällaisen miehen emäntä löysi, kun sai kuulla taitavasta ja viisaasta nuoresta miehestä nimeltään Veerti Hannikainen. Veerti ohjasi peltotyöt, valvoi navettatyöt sekä ennen kaikkea oli loistava tallissa, jossa oli useita hevosia korskuttamassa. Lisätyövoimana olivat Veertin omat veljekset. Hyvin sujui talonpito. Talon väki oli erittäin ystävällistä lajia, joten Veertin pienet pojatkin saivat leikkiä talon pihamaalla kuin omallaan.

Arvon haastattelu:

– Kuulehan Arvo, minkäikäisestä muistat Kaartilanniemessä tapahtuneita asioita?

– Kyllä varmaan jo noin 3-vuotiaana minulle sattuneita juttuja, kohtalaisen hyvinkin.

– No, ne tapahtumat ovat varmaan olleet sekä iloisia että surullisia. Kerrohan, mikä tulee ensin mieleen?

– Erityisesti on jäänyt mieleeni tällainen tosi surullinen tapaus. Muistan aika selvästi syksyisen päivän, kun puuhailin talon pihalla. Siinä oli mukava leikkiä, kun keskellä pihaa oli aika iso kivi. Tällä kertaa en yrittänyt kiipeillä kivelle, vaan paremminkin kiinnosti se, että Oskar-ukki, jota kutsuttiin ukoksi, oli lähdössä kauppaan tai kylään. Hänen oli tarkoitus ratsastaa sinne komealla hevosella. Hyvin kävivät valmistelut siihen saakka, kunnes hän hyppäsi hevosen selkään. Mutta voi kauhistus, hevonen pelästyi jotain, hyppäsi korkealle pystyyn sillä seurauksella, että Ukko-Oskari lensi pää edellä pihan ison kiven terävään reunaan. Hän kuoli heti siihen paikkaan. Se oli lapselle paha ja kauhistuttava kokemus. Samoin pelottavaa oli se, että  silloisen ajan tavan mukaan ruumista säilytettiin kaksi viikkoa lautojen päällä aitassa. Sinnehän oli lapsia kielletty menemästä, mutta kai minäkin muiden isompien kanssa siellä kävin. Pelottavaa oli.

– Oliko talon isäntäväki lapsirakasta, Arvo?

– No, he olivat tosi mukavia. Me lapset saimme joskus käydä talon sisälläkin. Siellä oli yksi tosi mahtava huonekalu, nimittäin urkuharmoni. Kun talon tyttären luona kävi soittotaitoisia vieraita, niin harmonin soitto kuului ulos pihalle asti ja arvaattehan tämän. Hannikaisen pojat kuuntelivat sitä lumoutuneina.

Kyllä siellä sisällä tapahtui muitakin ihmeellisiä asioita meidän lasten mielestä. Saimi-tyttärelle oli tullut kerran vieraita ja he olivat lähdössä naamiaisiin kirkonkylälle. Laulu ja nauru kaikuivat, kun nuoret koettelivat naamiaisasujaan ja opettelivat tanssimaan. Me pienet pojat olimme saaneet luvan mennä äidin kanssa katselemaan tätä riemua. Minusta oli varmaan alkanut tuntua tuo meno ihan liian hurjalta, vai halusinko itsekin vähän repäistä. En voinut muuta kuin hypätä ilmaan, jolloin suustani pääsi: ruma sana! Voi kauhistus. Nuoret sille varmaan hymähtivät, mutta äitiä se ei naurattanut. Hän tempaisi minua kädestä kiinni, ja niin mentiin lujaa vauhtia omalle puolelle. Kunnon selkäsauna tuli ja äiti neuvoi, ettei milloinkaan eikä missään saa kiroilla. Kyllähän äiti sai sitä meille monta vielä kertaa opettaa, mutta täytyy sanoa , että kiroilijaa minusta ei koskaan tullut. Kiitos vain äidille tästäkin hyvästä opetuksesta.

-Kävittekö te lapset koulua siihen aikaan ja jos, niin missä?

-Tottakai kävimme koulua. Oppivelvollisuuslaki oli tullut Suomessa voiman v. 1921 ja maaseudullekin oli alettu perustaa kansakouluja. Me pojat kävimme Kaartilanniemestä Sipilänmäen koulua. Koulumatka oli pitkä, noin 6 km. Matka kulki peltojen ja metsien kautta ja joukolla sitä kuljettiin. Isot pojat olivat hurjan rohkeita ja leikkivät puuhippaa hyppien korkealla isoista puista toisiin. Kyllä siinä voimat karttuivat. Minäkin lähdin 7–vuotiaana  kouluun ensimmäiselle luokalle ja toisten matkaan. Kai se koulunkäynti hyvin meni, mutta sitten tapahtui jotain uskomatonta.

Olimme koululaiset syysmyöhäisellä palaamassa joukolla koulusta kotiin. Minusta oli hauskaa mennä kotiin, kun mielessä pyörivät uudet sukset, jotka isä oli minulle itse tehnyt. Ne oli jätetty Pelkosen talon seinustalle minua odottamaan. Koulupolulla meitä tuli vastaan eräs tuttu talon emäntä, joka pysäytti meidät ja sanoi:”Voi hyvänen aika poika poloiset, ettekös te tiedäkään, että teiltä on koti palanut!” Mitä tämä tarkoitti? Lähdimme juoksemaan kotia kohti niin kovaa kuin jaksoimme. Murheellinen totuus alkoi paljastua, kun saavuimme pihapiiriin. Mustat savupiiput törröttivät hiiltyneiden hirrenpätkien keskellä.

Muuta ei ollut jäljellä Pelkosen isosta talosta. Sitä siinä hiljaa ihmeteltiin ja kyseltiin, miten tämä oli mahdollista? Talo oli ehtinyt palaa maan tasalle. Sammuttajia oli ollut vähän ja heidänkin aikansa oli kulunut epätoivoisessa yrityksessä pelastaa tulipalosta se komea urkuharmoni. Ikkunan kautta oli yritetty saada soittopeliä ulos, mutta siihen se oli juuttunut kiinni ja palanut talon mukana. Minulla oli tietysti oma tärkeä kysymykseni. Missä minun uudet, isän tekemät sukset ovat? Siellähän ne olivat paikallaan, mustiksi hiiltyneinä. Voi murheen määrää. Kukapa minun menetystäni huomasi. Menin hiljaa aitan nurkan taakse ja itkin siellä yksin.

-Miten elämä jatkui tulipalon jälkeen?

-Kaikki muuttui. Pelkoset rakennuttivat uuden entistä ehomman talon ja jatkoivat entistä elämäänsä. Veerti Hannikaisen iso perhe oli nyt ilman kotia. Veertiä itseään oli alkanut kiinnostaa uusi ajatus. Voisiko hänelläkin ja hänen perheellään, johon kuuluivat edelleen hänen viisi veljeään, olla ihan oma maapaikka. Vaikeaahan sellaista oli talottoman miehen saada. Mutta entä jos sittenkin….

Ja tulihan se onnikin tässä asiassa vastaan. Veerti sai kuulla Sulkavan Auvilan kylässä olevasta Aron paikasta, joka sijaitsi komealla mäellä ympärillään pellot ja metsät. Paikka oli myynnissä ja muita myytäviä paikkoja edullisempi, koska sen isäntä oli niin vastuuntunnottomasti myynyt metsiä, että valtio oli määrännyt talon metsät myyntikieltoon. Veerti ei nyt aikaillut asian kanssa, vaan teki kaupat. Valtiokin tuli mukaan ja antoi pitkäaikaisen ja pienikorkoisen lainan ostajalle.

Kyllähän siinä monien vuosien ajan hikeä vuodatettiin ja voimia kysyttiin. Mutta veljiensä kanssa Veerti kunnosti pellot ja raivasi uuttakin peltoa. Metsät hän kasvatti komeat, eikä myynyt niitä kuin suurimpaan tarpeeseen. Anna-äiti hoiti tilalla lehmät, siat ja kanat, raivasi ja kasvatti mahtavat kasvimaat, hommasi marjapensaat ja omenapuut. Ja Aron neljä poikaa olivat nuoria ja vahvoja auttamaan.

Aron talosta muodostuikin sotien jälkeen, kun pojat olivat perustaneet omat perheensä, upea ja vieraanvarainen kokoontumispaikka poikien perheille kesäisin. Siellä viihtyivät niin lapset kuin aikuiset.

-Kuulehan Arvo. Tuleeko mieleen vielä jokin erityinen muisto lapsuuden ajalta?

-Kyllä, luulen että tämä. Olin toisella kymmenellä, kun isä alkoi puhua minulle aikovansa lähteä käymään Mikkelissä ja ottavansa  minut matkalle mukaan. Hieno juttu, mutta miksi ihmeessä juuri Mikkeliin, jossa meillä ei ollut silloin sukulaisia eikä tuttavia. Kyllä sinne nyt vain on mentävä, koska viimeinen erä siitä lainasta, joka valtiolta saatiin Aron -taloa ostettaessa, lankeaa nyt maksettavaksi. Se on maksettava lääninkonttorissa, joka sijaitsee Mikkelin läänin maaherran talossa. Kysyin isältä, onko hänellä niin paljon rahaa, että voi lainan maksaa?  On minulla, sanoi isä. Nyt voin maksaa tämän talon täysin veloista vapaaksi. Ihmettelin sitä, vaikka tiesinkin isän tosi säästäväiseksi mieheksi. Vasta aikuisena ymmärsin, että jonkunlaisena apuna velkojen maksussa oli inflaatio, joka oli tehnyt vanhoista veloista helpommin maksettavia.

Niin menimme isän kanssa Mikkelissä maaherran taloon. Isä pulitti lainarahat korkoineen ja Aron paikka oli vihdoinkin meille ihan ikioma. Kyllä se oli juhlallinen hetki, ja liikuttuneina, isällä melkein vedet silmissä, onnittelimme toinen toisiamme. Oli hieno olla silloin isän mukana.

Kun tulimme matkalta kotiin, äiti oli pihalla vastassa. Hän kyseli tarkkaan kaikkea ja kysyi lopuksi, oliko isä ostanut juhlan kunniaksi minulle namuspussia. Äiti kertoi myöhemmin minun vastanneen näin:” Miten se isä olisi voinut namuihin tuhlata, kun kaikki rahat menivät velkojen maksuun.” No, ei se mitään. Olihan meillä linja-autossa Mikkelistä palatessamme äidin laittamat maukkaat piirakkaeväät ja kirnupiimäpullo. Hyvin sujui kotimatka.

Veerti Hannikaisen poikaa Arvo Hannikaista haastatteli Hilkka Hannikainen alkuvuonna 2015