Arvo Emil Hannikainen
4.7.1926 – 8.12.1985
Emilin ja Tyynen toinen poika syntyi Ullan päivänä 4. heinäkuuta 1926. Jos lapsi olisi ollut tyttö, niin luultavasti nimeksi olisi tullut Ulla. Poika kuitenkin tuli, ja kasteessa hänet ristittiin Säämingin seurakunnan jäseneksi Arvo Emilinä 17.8.1926. Kasteen suoritti Armas Österberg. Hänelle oli pyydetty eniten kummeja. Heitä oli Heikki ja Tyyne Hannikainen, Saimi Mononen, äidin serkku, Einar Kinnunen, eno, Taavetti Lötjönen ja Kerttu Huttunen. Oliko kummien runsaus enne hänen elämänsä vaiheille? Arvo-nimen valinnan selittää se, että kalenterissa syntymäpäivän edellinen päivä oli nimetty Arvolle, ja Emil-nimi tuli isältä. Lapsena hän oli joutunut olemaan sairaalassa Savonlinnassa ja hävinnyt huoneestaan, löydetty sitten sidevarastosta. Hän aloitti ”kuljeskelevan” elämän varsin nuorena?
Kuvassa vanhemmat Emil ja Tyyne
Arvon kohdalla ei ole Moijin oloajalta mitään erikoisia muistoja, vaan hänkin jakoi samat kohtalot: syntymäkodista pois muutto ensin Ikoinniemelle ja sitten Kiilanmäelle. Veljensä Ilmarin tapaan kierto- ja pyhäkoulu olivat ensimmäiset opinahjot, joissa tiedon jyväsiä jaettiin. Kansankoulun hän kävi Ritosaaren kansankoulussa. Laskento ja varsinkin kertomataulun ulkoa oppiminen tuotti vaikeuksia. Ei hän kuitenkaan niiden takia luokalleen jäänyt. Kansakouluiässä hän oli innokas linnunpesien etsijä ja hyvä niiden löytäjä. Eräällä etsintäretkellä hän oli pudonnut puusta ja menettänyt tajuntansa, onneksi siitä oli selvinnyt ilman loukkaantumista, sillä tämä tapahtui, kun olimme rospuuton vuoksi koulukortteerissa Ritosaaressa Nenosilla. Marjan keruussa hän oli nopea , mutta marjat oli roskaisemmat kuin toisilla. Samoin viljan leikkuussa.
Lapsuus loppui hänenkin kohdalla kansankoulun päättymiseen, ja alkoi ”työharjoittelu”. Eikä harjoittelupaikka ollut keveimpiä, sillä metsätöillä piti työkokemusta opetella. Ei ne lisätieningit helpolla tulleet perheelle, kun veljekset, Ilmari, 15 ja Arvo 13, halkoja hakkasivat 1940-talven paukkupakkasissa, ja ”urakkana” piti vähintään neljä mottia päivässä saada hakatuksi. Kesän 1942 hän oli ”renkinä” eräällä tilalla Moinsalmella, kylässä, jossa oli varhaisen lapsuutensa viettänyt. Minkälaisia vaikutteita nuori poika täältä sai, jossa elämä oli kotikylää vilkkaanpaa. Tilalla oli sotavanki töissä, suomea puhuva, ja hän oli majoitettu samaa aittaan. Arvo joutui hänen kanssa nukkumaan samassa sängyssä.
Isä ja pojat 1934, Arvo vasemmalla
Seuraavana kesänä uuden oppiminen jatkui kansimiehenä tervahöyry Pikisaaressa, jonka päällikkönä oli Antti Taiponen naapurikylästä. Lastinsa alus keräsi talvella rannoille ajetuista puutavaroista, jotka pääasiassa muodostuivat haloista ja egyptinparruista. Lastaus tapahtui pukkien päälle rakennettua, noin 40 cm leveää lankkusiltaa pitkin. Halot kärrättiin sitä varten rakennetuilla rautapyöräisellä kärryllä ja parrut olkapäällä kantaen. ”Oppirahansa” aloittelija joutui maksamaan ennen kuin kymmeniä metri pitkää, notkuvaa ja kapeaa lankkusiltaa pitkin sai kuormansa alukseen. Kyllä siinä kuorman lasti ja kärrykin järveen molskahti vieden miehenkin perässään aloittelijoilta. Lastausalueena oli Vuoksenvesistö ja purkupaikkoina Imatra, Lauritsala, Lappeenranta, Viipuri ja Kotkakin. Kerran Suomenlahdella alus oli joutunut venäläisen hävittäjän tulituksen kohteeksi siihen kuitenkaan osumatta.
Sota jatkui, ja uusia ikäluokkia kutsuttiin palvellukseen. Ensimmäisen kutsun hän sai jo 15-vuotiaana Jatkosodan alkaessa sotilaspoikana ilmasuojelujoukkoihin Savonlinnaan. Määräyksen lähettämisen aikana hän oli vapaaehtoisena lähettinä Hirvaskakaan joukko-osaston jakoelimessä, josta ohjattiin Ylimääräiseen kertausharjoitukseen saapuneet miehet yksiköihin. Kesällä hän oli vartiotehtävissä isän ja Ilmarin kanssa Purnun patterialueella. Keväällä 1944 hän aloitti varusmiespalvelun nostomiehenä Korialla pioneeriksi koulutettavana. Sodan päädytty ikäluokka kotiutettiin ja kutsuttiin jatkamaan asevelvollisuutta syksyllä 1946. Loppupalvelun Arvo suoritti J R. 7:ssä Aholahdessa Savonlinnassa.
Sotaväen jälkeen elämä oli työntäyteistä, vaikka se muodostui ”pätkätöistä”. Kesä vesillä niputtajassa ja kansimiehenä hinaajassa. Talvet erilaisissa metsätöissä. Hakkuutyömaat ulottuivat aina Lappia myöten mm. Lokan altaan hakkuisiin. Raskaat työt vaativat oman ”veronsa” uusiutuvina iskiashermon tulehduksina. Työn teossa hän ei itseään säästänyt, vaan pyrki rasittamaan itseään äärirajoille. Tässä hän käytti piristeitä mm. Pervitiiniä, jota sai vapaasti ostaa apteekista. Sodan jälkeen hakkuita pyrittiin vauhdittamaan Tehopakkauksilla, joissa oli erilaisia ruoka-aineita ja myös kahvia ja tupakkaa. Tehopakkauksen saaminen edellytti määrätyn kokoisen työpanoksen tekemistä määrätyssä ajassa. Arvo hankki hakkuupanoksellaan kaksi Tehopakkausta.
Arvo ja Ilmari vierityshommissa
Arvon elämä sai 1957 aika mojovan onnenpotkun, jolla loppujen lopuksi oli haitallinen vaikutus. Hän voitti Veikkauksessa 5 milj. markkaa, joka oli päävoitto 12 oikein veikanneelle. Tuore ”miljoonamies” tuli veljensä Ilmarin kanssa Eino-veljen luo Teristen kartanoon, jossa hän oli tilahoitajana. He pyysivät häntä mukaan etsimään sopivaa sijoituskohdetta maatiloista. Jostakin syystä asuntosakkeet eivät herättäneet kiinnostusta. Eino ei kuitenkaan töiden takia voinut tällaiseen hakuammunnan tapaiseen etsintään lähteä ja hän lupasi tulla mukaan arvioimaan, kun sopiva kohde löytyy. Sopivaa kohdetta ei löytynyt ja niin kuin tällainen äkkirikastuminen sattuu henkilölle, joka on elänyt työnsä ansioilla, raha ”kihahtaa päähän”. Näin kävi Arvollekin. Sen jälkeen toisten neuvot eivät kelvanneet. Tämän kirjoittaja kyselee mielessään, eikö pankki, jossa rahat tilillä oli, pyrkinyt esittämään niiden sijoittamista vai eikö silloin sijoitustoiminta kuulunut pankinpalveluihin? Yhteisen Kiilanmäen kodin hajottua 1958 hänen yhteydenpito muuhun perheeseen väheni. Suurimmat hyötyjät tästäkin veikkausvoitosta oli verottaja, hotelli, jossa hän asui ja ”makeaa” elämää hänen kansaan viettäneet ”puolivillaiset” herrat hänen ympärillään. Avusti hän myös nuorimpia sisaria voittorahoilla koulunkännissä, onneksi heille.
Karu arki koitti jo kahden vuoden jälkeen: rahat loppuivat, hotellikaan ei majapaikkaa enää tarjonnut eivätkä ympärillä pyörineet ystävätkään sitä tarjonneet. Vähän aikaa vippaamallakin Arvo yritti sinnitellä, mutta ei sillä elämää raiteille saa. Eino-veljen luona Keuruulla tuli mahdollisuus palata arjen todellisuuteen: oli aloitettava seurustelu pokasahan ja kirveen kanssa, niissä töissä, joihin hän oli jo nuoruudesta lähtien oppinut. Keuruulla ollessaan hän tekikin metsä- ja rakennustöitä. Yhden kesän hän oli Tietoimi-nimisessä öljysorafirmassa töissä. Vaikka töitä oli, niin raha ei pesää tehnyt hänellä.
Arvo isänsä , Eino veljen ja hänen lastensa parissa Pöyhölässä
Veljen perheen muutettua Laukaaseen Arvokin hakeutui sinne. Vielä tässäkään elämän vaiheessa hänellä ei olut tarmoa katkaista ”napanuoraa” ja aloittaa omaa itsenäistä elämää. Ei hän myöskään tiedettävästi suunnitellut oman perheen perustamista. Keuruulla ja Laukaassa ollessa hän tapasi isää ja toisia sisaria heidän vieraillessaan Einon ja Kaisa-Liisan perheessä. Elämänsä viimeiset elinvuotensa hän asui Jyväskylän Katulähetyksen asuntolassa Myllyjärvellä. Sieltä käsin hän vielä vieraili veljen perheessä Laukaassa. Vaikka hän oli alkoholisoitunut, niin hän oli pitkiäkin jaksoja ilman alkoholia, mutta lienee kokenut alkoholistien seurassa samaistumista heihin.
Arvon elämän ”savotta” sai päätöksen 8.12.1985. Haudan lepoon hänet siunasi kappalainen Heikki Lepoaho Laukaan siunauskappelissa 30.12.1985, ja muistotilaisuus pidettiin Eino ja Kaisa-Liisan kotona Laukaan Haapalassa. Saattoväkenä oli veljet ja sisar sekä kaksi henkilöä Myllyjärven asuntolasta.
Arvo oli luoteeltaan herkkä, auttavainen, töissä tunnollinen, hänen kipukynnys oli matala, niinpä pieneenkin kipuun tarvitsi lääkitystä. Selkäsairauksissa hän turvautui myös kansanparantajiin ja sai heiltäkin apua. Seurakunnan jäsenyydessä Arvo pysyi kuolemaansa asti. Jos hän itse olisi ollut kertomassa elämänsä vaiheita erilaisissa työyhteisöissä ja asumisia tukkikämpillä ja alkoholistien kodissa, niin monenlaisia värisävyjä tähän muistelmaan olisi tullut piristämään tekstiä.
Kirjoitus Eino-veljen
