Emil Juhana Hannikainen

syntynyt 7.5.1883, kuollut 14.12.1977
Emil kuului Eerik Hannikaisen neljännen pojan sukuhaaraan

”Kauniit on kummut ja laitumet laajat, selkeä, kuulas on taivas sen. Kiviset pellot ja metsät niin taajat, syntymäseutuna Hannikaisten. Suloinen Savo ja salot sen suuret, laaksot ja vaarat järvineen, sieltä ne lähtivät sukumme juuret, parhainta meille antaen.” Näillä Hilkka Hannikaisen sanoittaman Hannikaisten laulun ajatuksin on hyvä aloittaa isäni elämän kudonnaista tarkastelemaan. Luonto, joka isäni syntymäkotia Kiilanmäellä ympäröi, on vaikuttanut siellä asuvien luonteeseen ja elämänasenteeseen. Heihin sopii Elias Lönnrotin kuvaus savolaisesta talonpojasta: ”Hän on itsenäinen olematta julkea, kohtelias olematta mahtaileva, hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä.”

Tarinan voisi alkaa jo parisataa vuotta ennen Emilin syntymää, mutta tämän kudonnan aloitan hänen vanhemmistaan. Emilin isä, Heikki Johaninpoika, oli syntynyt sisaruksista nuorimpana kaksoissisarensa Justiinan kanssa 28.8.1855 Säämingin Kiilanmäen Hannikkalassa, kuollut 19.9.1927. Puolisokseen hän haki naapurikylästä Moijilta Emilia Pekantytär Kaskisen, joka oli syntynyt 18.7.1853, kuollut 9.8.1918. Avioliittoon heidät vihki kirkkoherra A. J. Gummerus 9.7. 1876.

Emilia

Nyt kun pirtissä ja ”aittapolulla” asteli nuoriemäntä, voitiin aloittaa oman ”elämänkankaan” luominen yhdessä elämisen ”kangaspuihin”. Tumman sävyisinä kuteina elämän kudonnainen alkoi, sillä kolmesta ensimmäisestä lapsesta Hilma Armis ja Aina Wilhelmiina kuolivat ennen Emilin syntymää, ja Peter Johan kaksi vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Emil syntymä 7.5.1883 lienee tuonut lohtua kahden sisaruksen kuoleman jälkeen, vaikka hänen sairastelunsa lapsena saattoi herättää menettämisen pelkoa. Seuraavaksi syntyi Tauno 27.7.1885, Heikki Voldemar 29.1.1888 ja Anna Johanna 17.3.1890. Kolmen iloisen raidan jälkeen perheen kankaaseen tuli kolme tummaa raitaa, kun Kalle Vihtor 22.3.1892, Aina Edit 10.3.1894 ja Helmi Emilia 1897 kuolivat ennen kuopuksena syntynyttä Katri Emiliaa 4.2.1899.

Tällaiseen sisarusparveen Emil syntyi, ja hänet liitettiin Säämingin seurakuntaan kesäkuun 2. päivänä J. Jalkasen toimittamassa kasteessa. Kummeiksi oli pyydetty Erik Kosonen, Johanna Kaskinen, Heikki Tenhunen ja Josefina Hannikainen. Kahden edellisen nimet löytyy Jälkipolvi-kirjasta. Eloon jääneistä sisaruksista vanhimpana hän sai kasvaa nuorempien kanssa vanhempiensa Heikin ja Emilian kasvatettavana. Lasten perään katsojana toimi kodissa myös heidän Eva mummonsa.

Kodin perintö

Millaisen kasvuympäristön ja elämänarvot Kiilanmäen koti antoi? Lähtökohtana on ollut kristillinen ja kurinalainen, mutta salliva, vastuullisuutta ja ahkeruutta esillä pitävä elämänasenne, jossa työntekoon opittiin lapsuudesta asti. Työnteon ohessa oli aikaa myös yhteisiin leikkeihin. Kesäisin lapset saivat toimia ”paimenpoikina ja -tyttöinä” paimentaen karjaa yhdessä naapurien, Kososten tyttöjen kanssa. Paimenessa ollessa he paistoivat nauriita, jotka olivat hänen lapsuudessa yleinen viljelyskasvi. Isäni kertoi tirripaistista (pannulla käristettyä sianlihaa), tekivätkö he sitä paimenessa, siitä en ole varma, niin kuitenkin rohkenen olettaa.

Kristillistä kasvatusta ja opetusta esillä pidettiin sunnuntaisissa kotihartauksissa, joita Heikki-isä piti, sekä pyhäkoulussa. Kotiopetusta täydensi kiertokoulu. Isäni on kertonut, että hänen kiertokoulun opettajansa oli Viliam Kilpeläinen. Mitenkä paljon hänen kehitykseensä vaikuttivat hänen ukkinsa Johanin, kahden veljen Pietarin ja Heikin antamat esimerkit. Pitivätkö he yhteyttä syntymäkotiinsa siitä ei ole kerrottu, eikä heidän menestymisellä ja yhteiskunnallisella asemalla ”rehvasteltu.” Nähdessäni lapsena Kansanopiston laulukirjasta P.J:n ja Ilmari Hannikaisen nimet oma uteliaisuuteni heräsi ja aloin kysellä ovatko he sukulaisia, kun heillä on sama sukunimi. Silloin ”silmäni aukenivat”, että isäni sisarusten, Seinämänrannan ja Jääsken Hannikaisten ohella muuallakin asuu ja elää sukuun kuuluvia. Lähisuvun piirissä henki sellainen tunto: ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”, oltiin tietoisia omasta talonpoikaisesta asemasta ja annettiin arvo muissa yhteiskuntaluokissa oleville.

Emil nuorena miehenä

En omakohtaisesti saanut tavata isovanhempiani, sillä molemmat heistä olivat kuolleet ennen syntymääni. Kun en tullut isovanhempien luonteenpiirteitä vanhemmiltakaan erikseen kyselleeksi, niin ne ovat jääneet vieraiksi. Ukistani kerrottiin, että hän saattoi tulistua helposti. Poika-Heikki eli setäni kertoi, että ollessaan isänsä kanssa kalassa isä-Heikki alkoi etsiä piippua tupakan tuskaansa ja taskujen kopeloinnin jälkeen alkoi sadattelemaan, niin piippu putosi suusta. Toisaalta Heikki-ukin hyväntahtoisuudesta kertoo tapaus, josta isäni kertoi Mökinpellon mökissä asuvista. Vaimolla oli tapana ”verottaa” talon heiniä elikoilleen omin luvin. Vuoden lopulla, tilinteon yhteydessä isäntä, Heikki kysyi : ”Paljonko niiden heinien arvoksi lasketaan” ja aina niistä oli sopimukseen päästy ilman sen suurempaa numeroa tehden. Emilia-mummosta ei muistiini ole jäänyt minkäänlaista kertomusta. Eva-mummolla kerrottiin olleen ”tietäjän lahjoja”. Tunnettu savolainen ”silmänkääntäjä” Kuikka Koponen oli yrittänyt Kiilanmäellä ongitella sillanraosta kaloja, niin Eva mummo oli sanonut, ”et siinä onnistu” eikä Kuikka Koponen ruvennut yrittämään.

Sanonta ”Pojat on poikia” on ollut totta Kiilanmäen veljeksien kohdalla. Pojat olivat saaneet kotikutoiset sarkahousut, jotka olivat uutuuden kankeat. Ei, kun toimeksi, yksi vuoron perään tahkoa pyörittämään ja housujen polven ja takamuksen kohtia pehmentämään. Pojat lienevät olleen ”kivipesun” edelläkävijöitä. Tauno oli päässyt isänsä mukana kaupunkiin ja nähnyt polkupyörällä ajajan. Tästä ”ihmeestä” piti tietysti kertoa kotona. Näkemää piti havainnollistaa ja niinpä Eva-mummon rukki käännettiin alassuin; yksi rungolle istumaan ja kaksi pitämään pystyssä samalla työntäen. Lyhyeen tämä rukilla kurvailu oli loppunut, kun mummo oli nähnyt ja ”ajoneuvon” hyljäten pojat karkasivat ulos uuninholmin kautta, johon mummo ei mahtunut. Varmaan pojilla oli lapsuudessa ja nuoruudessa, työn ohessa, omia harrastuksia muiden lasten ja nuorten kanssa, joista ei tullut kyseltyä ja kuulematkin ovat unohtuneet merkitsemättöminä.

Kansanopisto ja nuorisoseura

Oliko Heikillä ja Emilialla mitään erityisiä koulutussuunnitelmia lapsilleen? Emil isäni kertoi saaneensa alkuopetuksen isältään, jatkon kiertokoulussa ja rippikoulussa. 1800-luvun lopulla rantautui kansanopistoaate Tanskasta Suomeen. Kansanopistoilla oli merkittävä vaikutus maaseudun nuorten jatkokoulutukseen. Otavan kansanopistossa 1906 oppilaana ollut naapurin tytär, Helmi Kosonen, kertoi, että opistossa olisi paikkoja kevätlukukaudelle, ja niin isäni oli oppilaana Otavassa kevätlukukauden 1907. Johtajana oli K. R. Kares, pappi ja kansanedustaja, joka itsenäisyytemme alkuvuosina leimautui voimakkaana Isänmaalisen kansanliikkeen kannattajana. Isäni kertoi Kareksen olleen helposti ”tulistuva”, mutta nopeasti leppyvä. Yhtenä omakohtaisena esimerkkinä hän kertoi seuraavasta tapauksesta. Johtaja oli lähtenyt Helsinkiin, mutta jostakin syystä palannutkin takaisin opistolle. Tällä välin isäni, jonka piti olla käsityötunnilla, olikin keittiövuorossa olevien tyttöjen pyynnöstä kantamassa vettä keittiöön, ja johtaja tapasi hänet näissä puuhissa. Nuhde ”saarnassa” isääni oli ”läksytetty: ”Mies on alkanut lipaston tekemisen eikä ole tunnilla, vaan vettä kantamassa, luuleeko saavansa sen valmiiksi.” Kun nuhteita saanut oli sitten halkaisemassa lautaa käsisahalla, oli johtaja tullut avustamaan sahausta sahan toisesta päästä muina miehinä. Vaikka lipaston tekeminen oli aloitettu viimeisenä, niin se oli ensimmäisenä valmiiksi tullut.

Huonetoverit Otavan kansanopistossa, Emil takana vasemmalla

Jo ennen kansanopistoa isäni oli kansallisesti valveutunut ja kuului 1902-04 kutsuntalakkolaisiin, joka palkittiin aikoinaan mitalilla. Kansanopistojen perustamisen aikana syntyi nuorisoseuraliike, joka ”rantautui” Pohjanmaalta lähteneenä Savonlinnaan ja Sääminkiin 1800-1900 -vaiheessa. Silloin moniin Säämingin kyliin syntyi nuorisoseuroja. Kahdessa silloin perustetussa isä toimi, Nuorisoseura Kanervassa Ritosaaressa ja Kielossa Moinsalmella. Kansanopisto ja nuorisoseura yhdessä neuvonnallisten yhdistyksien ja järjestöjen kanssa täydensi kotikasvatusta ja loi pohjan isäni niin aatteelliseen kuin ammatilliseen elämänasenteeseen. Lainaan kaksi muistovärssyä isäni vihkosesta opistoajalta ja sen jälkeen: ”Vähät voimatkin suuria aikaan saa, kun on intoa innostusta. Kun tahtoa työhön ja toimintaan, kun on toivoa uskallusta. Kun on tahtoa oikean voittohon. Ajatukset kun nuorilla suuret on.” Tämä oli kansaopistotoverilta, seuraava lienee Kanervan nuorisoseuran järjestämiltä päiviltä: ”Kun meistä ero tulee ja minä lähden pois. Niin muista, että oltiin toverit Ritosaaren leikeissä.” Tällaisissa tapaamisissa ystävystyttiin, saatettiin ihastuakin ja erota kaipausta tuntien. Nuorisoseuratoiminnassa isäni sai tunnustusta, kun hänelle oli annettu ansiomerkki kunniakirjoin. Myöntämisperusteissa oli maininta hyvänä puhujana. Eräs isäni kertoma tapaus on jäänyt muistiini. Hänet oli pyydetty puhumaan erääseen tilaisuuteen ja häntä paikalle tultua oli varoitettu, että tilaisuutta saatetaan häiritä. Kuitenkin nämä häiritsijöiksi epäilyt olivat tulleet kiittämään puheesta. Ilmeisesti nuorisoseuratoiminnassa kiinnitettiin suulliseen ilmaisuun ja puheen valmistamiseen, sillä monet nuoruudessani tuntemat henkilöt toimivat puhujina kyläyhteisön tilaisuuksissa. Kun isäni ei ole puheitansa kirjoittanut, hän vain jäsenteli puheensa otsikoiksi, niin niitä ei ole jäänyt luettavaksi. 90-vuotishaastattelussa hän kertoo: ”Se nuorisoseuratyö oli sitä meidän kulttuurimme kasvatusta. Ja sehän se on sivistyksellemme sysäyksen antanut.” (Sanomalehti Itä-Savo 6.5.1973)

Ritosaaren nuorisoseuralaisia retkellä Parikkalassa. Emil on kolmas vasemmalta, Tyyne Kinnunen edessä keskellä.

Luottamustoimet

Joutumisesta vastuunkantoon yhteiskunnallisissa asioissa, hän lehtihaastattelussa kertoo: Minä kävin kansanopiston ja kai ne ihmiset siihen aikaan ajattelivat, että kun on jotakin oppia saanut mies, niin osaa se virkoja hoidella. Sanomalehti Itä-Savossa olleessa muistokirjoituksessa on lueteltu hänen toimimistaan seuraavissa yhteisöissä: ”Erityisesti hän tuli tunnetuksi nuorisoseura- ja maamiesseuratyössä. Hänet valittiin Säämingin ensimmäiseen kunnanvaltuustoon ja samalla varapuheenjohtajaksi, jossa toimi useita vuosia (Luultavasti 1913-18). Säämingin manttaalikunnan ja vuokralautakunnan puheenjohtajana sekä maanjakotoimitusten uskottuna miehenä ja asutusneuvojana hän toimi pitkän ajan. Hän oli myös Säämingin Säästöpankin perustajajäsen ja kuului ensimmäiseen isännistöön. Hannikainen oli Savonlinnan Kirjapaino Oy:n sekä Mikkelin karjanmyyntiosuuskunnan puheenjohtaja. Hän toimi myös maamiesseuran puheenjohtajana pitkän aikaa.” Isäni oli myös Säämingin maataloustuottajain perustajajäsen ja sihteeri sekä osuuskauppa Keski-Saimaan jäsen N:o 169 ja maksanut osuusmaksun 18. päivä elokuuta 1920, 50 mk.

Savonlinnan kaupunginkansliassa olevasta Säämingin kunnan luottamusmiehet-luettelon mukaan Eemil Hannikainen olisi toiminut Säämingin kunnassa seuraavissa luottamustoimissa:

  • Kunnanvaltuusto, jäsen 1923-25
  • Asutuslautakunta, jäsen 1923-25
  • Eläinsuojelulautakunta, puheenjohtaja 1924-29
  • Maanjakotoimitusten uskottumies 1924-29
  • Manttaalimaanomist. kuntakok. puheenjohtaja 1922-25
  • Kunnallisvaalien keskusvaaliltk. varajäsen 1926-28

Maatalousseuran myöntämä ansiomerkki

Ei ihme, kun isä on kertonut, että paljon joutui olemaan pois kotoa, sillä sen aikaisilla kulkupeleillä matkat eivät tapahtuneet päivässä eikä kahdessa, voipa viikkokin vierähtää. Henkilökohtaisena kulkupelinä hänellä oli karbidilyhdyllä varustettu polkupyörä. Suurimmaksi osaksi tuo aktiiviaika tapahtui hänen perheettömänä olo aikana ja avioliiton alkuvuosina.

Itsenäistymisen ajan tapahtumiin hän osallistui yhtenä toisten päättäjien kanssa niin kunnan kuin järjestöjen toiminnassa. Hän oli Savonlinnan paikallisen esikunnan jäsen. Mannerheimin käydessä Savonlinnassa ja tarkastaessa siellä olevan osaston, oli tämä pysähtynyt isäni kohdalla ja kysynyt: ”Oliko puku oma vai armeijan”, johon isäni oli vastannut oma. Puku oli ollut uusi sarkapuku. Savonlinnalaisten komppania, jonka mukana isäni oli, ehti mukaan Viipurin valtauksen jälkitapahtumiin Juustilaan. Tehtävänä oli pidättää alueella olevat punaiset. Joitakin vankeja alueelta oli saatu, sillä isäni kertoi jakaneen eväistään vangille. Mikkelin valtausta isä oli seurannut kaupungintalon rappusilta, punaiset olivat antautuneet ilman vastarintaa. Vaikka Savonlinnassa Miekkoniemen ja Laitaatsillan alueen asukkaat kannattivat ”punaisia”, niin aseellisilta yhteenotoilta alueella vältyttiin. Vapaussodan loppumisen paraatiin toukokuun 18. hän osallistui ja 20-vuotisparatiin 1938.

Vaikka isä maamies- ja nuorisoseuratoiminnassa tapasi ja ystävystyi monien naisten kanssa, niin ei hänellä ole ollut vakavasti otettavia suhteita heihin. Vain yhdestä ihastuksesta hän on kertonut. Kunnantoimissa ollessaan hän joutui tuomaan köyhäinhuolehdittavia ”vaivaistaloon” eli kunnalliskotiin Varparannalle. Näillä matkoilla hän poikkesi ja luultavasti yöpyikin Pekkalassa, joka toimi majatalona ja tutustui talon Tyyne-neitoon. Mielenkiinnosta neitokaista kohtaan kertonee se, että hän oli pyytänyt tätä mukaansa oopperaan, jota esitettiin Olavinlinnassa. Missä tunnelmissa ja ajatuksissa Emil lienee Tyyne-neitokaista oopperaan vienyt. Esitys jäi kuitenkin näkemättä ja kuulematta, sillä matka tyssäsi Tallisaaressa neitokaisen omantunnon kampailun seurauksena. Kuinka paljon tähän omantunnon kampailuun lienee vaikuttanut neidon suvunpiirissä esiintynyt körttiläisyys? Joka tapauksessa yhteistä elämänoopperaa ei heidän kohdallaan alettu ”laulamaan”. Emil oli jossakin tilaisuudessa esittänyt veljensä Heikin tälle Varparantalaiselle sorjalle immelle ja heidän välillään rakkaudenkipinä iski niin, että yhteinen sävel alkoi soida.

Veljeksistä ensimmäisenä avioitui Tauno ja sitten Heikki. Emil poikamiehenä hoiti kotitilaa, Taunon kesät kuluivat laivanpäällikkönä ja talvet ”leveranssimiehenä” puutavaran hankinnoissa. Tauno oli päällikkönä tervahöyryssä, joilla kuljetettiin erilaista rahtia Pietariin ja sieltä Suomeen. Ainakin yhdellä Pietarin matkalla Emil oli mukana ja tällä matkalla oli käynyt sirkuksessa. Vuodet vierivät, ikää karttui ja kotitila siirtyi Taunolle, joten omankin ”pesän” perustaminen tuli ajankohtaiseksi.

Emilin puoliso Tyyne

Pohjois-Karjalassa, Liperin Kinnulanniemen tilalla, asusti Henrik (Heikki) Kinnunen s. 3.1. 1826, k. 20.10.1890, avioliittoon 27.6.1847 vihityn Maja Lisan (Marja Liisa) Tolvasen kanssa s. 9.3. 1828, k. 29.12.1867. Heille syntyi kuusi lasta. Leskeksi jäätyään Heikki vihittiin toiseen avioliittoon 19.4.1871 Kaisa Maria Heiskasen, s. 21.12.1842 Heinävesi, k. 27.11.1920 kanssa ja heille syntyi neljä lasta. Kaksi ensimmäistä kuoli lapsena. Konrand, s. 25.6.1875, k. 26.3.1919, vihitty avioliittoon 11.4.1897, Eedla Johanna Ollintytär Hiltusen, s. 17. 6. 1879, k. 6. 2.1912. Iita Maria, s. 29. 5. 1882.

Tyynen syntymäkoti Liperin Komperon kylässä

Konrandille ja Eedlalle syntyi neljä lasta; heistä eloon jäi vanhin, Tyyne Johanna, s. 12.10.1898, k. 11.11.1949 ja nuorin, Einar s. 25.11.1907 ja kaatui Talvisodassa 19.12.1939. Heidän asuinpaikka oli Komperon kylä, ja he saivat elantonsa maataviljelevinä. Amerikkaan muutto mielessä Konrand myi tilan, vaikka pikku-Tyyne pyysi, ettei äiti laittaisi nimeä kauppakirjaan. Amerikan matka tyssäsi Viipuriin, josta oli palattava takaisin synnynsijoille. Tyyne kävi Taipaleen kansakoulun, laulutunnilla huonosti menneestä laulusta opettaja oli moittinut koko luokkaa: ”Suotta te olette karjalaisia”. Eedla-äidin kuoltua 1912, 33 vuoden ikäisenä lapset joutuivat isän serkun, Hilma Monosen ja hänen puolisonsa Heikin, kotiin kasvatiksi. Vartuttuaan serkkujen parissa tilan töitä tehden ja oppia saaden seuraava työpaikka oli Hilman veljen Oton ja Elli-puolison kodissa Mikkelissä.

Minkä verran täällä keskusteltiin ammattiin kouluttautumisesta nuoren ”piikatytön” kanssa ja vaikuttiko kotitalous- ja puutarhakouluun hakeutumiseen Elli-rouva, jonka isä oli puutarhuri J. reman, joka oli perustanut omistamaansa Rantakylän kartanoon puutarhakoulun. Tyyne kuitenkin haki Reitkallin puutarhakouluun ja valmistui sieltä Kotitalous- ja puutarhaneuvojaksi. Nyt oli koulusta saatu todistus, jolla voi alan työpaikkoja alkaa hakea. Karjalaisena hän toivoi saavansa toimia heimolaistensa keskuudessa ja päästä Ilomantsiin töihin. Hän oli myös lähettänyt hakupaperit Mikkelin läänin Maanviljelysseuraan. Niinhän siinä kävi, että Ilomantsista ei työpaikkaa saanut, mutta hän tuli valituksi Säämingin maamiesseuran neuvojaksi.

Tyyne Kinnusen Puutarhakoulun todistus

Kirjeellä vai puhelimella vastavalmistunut kotitalous- ja puutarhaneuvoja ilmoitti tulostaan Säämingin maamiesseuran esimiehelle, siitä ei ole tietoa. Kuitenkin esimiehenä Emil oli uutta neuvojaa, Tyyneä, vastassa luultavasti Savonlinnan rautatieasemalla. Mihinkä uusi neuvoja majoitettiin, sitäkään kirjoittaja ei tiedä. Tyyne piti kotitalous- ja puutarhakursseja eripuolilla pitäjää ja oli perustamassa puutarhoja tiloille. Ruskeasilmäisellä karjalaisneidolla olisi ollut valinnanvaraa seurustelusuhteille, mutta joko ensitapaaminen Emilin ja Tyynen kohdalla tai ”esimies-työntekijä” suhde johti aikanaan seurustelusuhteeseen ja kihlautumiseen. Avioliittoon Emil ja Tyyne vihittiin Liperissä 11.11.1923. Vihkimisen toimitti Emil Juhana Hallikainen. Vihkijä oli jälkikäteen kertonut pelänneensä, ettei hän vahingossa sotkisi omaa ja vihittävän nimeä. Nyt oli aika aloittaa yhteisen kankaan luominen.

Kirjeellä vai puhelimella vastavalmistunut kotitalous- ja puutarhaneuvoja ilmoitti tulostaan Säämingin maamiesseuran esimiehelle, siitä ei ole tietoa. Kuitenkin esimiehenä Emil oli uutta neuvojaa, Tyyneä, vastassa luultavasti Savonlinnan rautatieasemalla. Mihinkä uusi neuvoja majoitettiin, sitäkään kirjoittaja ei tiedä. Tyyne piti kotitalous- ja puutarhakursseja eripuolilla pitäjää ja oli perustamassa puutarhoja tiloille. Ruskeasilmäisellä karjalaisneidolla olisi ollut valinnanvaraa seurustelusuhteille, mutta joko ensitapaaminen Emilin ja Tyynen kohdalla tai ”esimies-työntekijä” suhde johti aikanaan seurustelusuhteeseen ja kihlautumiseen. Avioliittoon Emil ja Tyyne vihittiin Liperissä 11.11.1923. Vihkimisen toimitti Emil Juhana Hallikainen. Vihkijä oli jälkikäteen kertonut pelänneensä, ettei hän vahingossa sotkisi omaa ja vihittävän nimeä. Nyt oli aika aloittaa yhteisen kankaan luominen.

Avioliitto

Oliko Emil ennen avioitumista ostanut Niemelä nimisen tilan Moijilta, sekin on jäänyt epäselväksi. Sinne hän nuorikon toi emännöimään, ja myöhemmin täältä sai kodin myös Einar-veli. Oliko Tyyne sanoutunut irti virasta ennen avioitumista, niin oletan. Hän aloitti emännöinnin avioiduttua. Niemelä oli tyypillinen pikkutila: kokonaispinta ala n. 30 ha ja viljeltyä 5 ha kivisiä peltoja. Toimeen tulo muodostui karjataloudesta, kalastuksesta (oma nuotta) jauhatuksista ja metsätöistä.

Vihkikuva

Kevättalvella alkoi uusi elämä versoa Tyyne-emännän kohdussa, ja esikoisen ensiparkaisu kuultiin 17.12.1924. Lasta maailmaan avustamassa oli kätilö Olka Koivisto. Kasteessa poika sai nimeksi Ilmari Johannes. Ilmari-nimeä oli esittänyt Tyynen serkun, Otto Kinnusen Mirjam-tytär, joka oli ihastunut pianisti Ilmari Hannikaisen musiikkiin. Johannes lienee muunnelma isän Juhanasta. Miten lienee joulunvalmistelut sujuneen tämän ”joululahjan” hoivaamisen ohessa? Seuraava poika syntyi Ullan päivänä 4.7.1926 Olka Koiviston kätilöimänä ja sai kasteessa nimeksi Arvo Emil. Arvo-nimi kuulema siksi, kun se oli kalenterissa syntymäpäivän edellisenä päivänä. Jatkoa seurasi kahden vuoden jälkeen, kun perheeseen syntyi kolmas poika Unikeon päivänä 27.7.1928. Päivä oli kuuleman mukaan ollut sateinen, joka perimätiedon mukaan tiesi jatkossa 7-viikkoista sadetta. Tapahtuiko näin, sitä ei tullut varmistettua. Tätäkin poikaa elämän alkuun saatteli kukapas muu kuin Olka Koivisto. Kasteessa poika sai nimekseen Eino Pellervo. Oliko nimi enne, se selviää myöhemmin. Nyt oli kolme uutta tulevaisuudesta kertovaa raitaa yhteisen elämän kankaassa. Raitoja tuli vielä neljä, joista yhdestä tuli mustan sävyinen.

Kuva Niemelästä, edusta on ilmeisesti kynnetty puutarhalle

Niemelän pirtin lattialla ja pihapiirissä touhusi kolme pojanvesseliä, kun saatiin iloita tyttären syntymisestä. Taimin päivänä 8. 9.1930. Kasteessa tytär sai nimeksi Eeva Inkeri. Tuliko Eeva-nimi isomummolta, sitä ei tullut kysyttyä. Sisarusparvi kasvoi Hanna Emilia -tyttärellä, joka syntyi 18.12.1933, kastettu 8.1.1934. Kasteen suoritti Aatto Terho. Kummit Tauno ja Enni Hannikainen ja Matti ja Anna Turunen. Hanna kuoli vuoden ikäisenä hinkuyskään. Hän oli viimeinen, joka syntyi talollisen tyttärenä. Emilin takausten takia Niemelän koti pakkohuutokaupattiin 1933 ,ja talollisen ammattinimike kirkonkirjoissa muuttui loiseksi. Tyyne menetti toisen kerran kotinsa.

Kuvassa Emilin perhe 1930-luvulla. Vasemmalta: Eino, Tyyne-äiti, Inkeri, Ilmari, Emil-isä ja Arvo

Niemelän jälkeen

Uusi omistaja hoputti poismuuttoa, ja Heikki-veli tarjosi kahden kamarin tilat omistamallaan Muuraismäen tilalla Kiilanmäen naapurista Ikoinniemellä. Tauno-veli tarjosi työpaikan ja isäni palasi 10 vuoden poissaolon jälkeen palkollisena syntymäkotiinsa. Oliko paluussa ”tuhlaajapojan” tuntemuksia, en tiedä? Vaikka hän haki oikeusteitse korvauksia takauksista, niin yhden muistan niitä maksaneen vähän aikaa, mutta suurin osa saatavista jäi saamatta. Parin vuoden päästä perhe muutti Kiilanmäelle syntymäkodin naapuriin. Oliko lamakausi niin ylipääsemätön, jotta toimeentuloa ei rohjettu lähteä etsimään kauempaa, sillä Emilin ja Tyynen taidoilla varmaan toimeentuloa olisi ollut mahdollista saada muualtakin. Tiedä häntä?

Lapset kasvoivat ja iän mukana oli kansakoulun jälkeen aloitettava ansiotyöt metsä- ja maataloustöissä sedän tilalla. Niissä olosuhteissa ei jatko-opiskeluun tuntunut olevan mahdollisuutta. 1939 Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen katkaisi rauhanomaisen kehityksen ja loi epävarmuutta tulevaisuuteen, jota lisäsi Euroopassa syttynyt Toinen maailmansota. Talvisodan keskellä tammikuun 40 asteen pakkaseen 19.1.1940 syntyi perheeseen kolmas tyttö, joka kastettiin Eila Mirjamiksi ja kätilönä oli tietenkin Olka Koivisto. Kastepappina 26.1. oli A. Kaukomaa. Kummeiksi oli kutsuttu serkut Leena ja Kaija Hannikainen, veli Ilmari ja äidin serkku Kalervo Kinnunen. Ainut perheen lapsista, joka sai syntyä synnytyslaitoksella Savonlinnassa, oli 19.11.1943 syntynyt ja kasteessa nimeksi saanut Risto Antero. Kun tähän luetteloon lisätään kaksi kuolleena syntynyttä, niin Tyynellä oli 19 vuoden aikana 9 synnytystä, viimeinen 45-vuotiaana.

Jatkosodassa 1941

Sodilla on tapana saada muutoksia ja mullistaakin kansalaisten elämää. Vaikka Talvisota hävittiin, niin itsenäisyys säilyi. Karjalaisena Tyyne itki heimoveljien kovaa kohtaloa, kun he joutuivat jättämään kotikontunsa ja siirtymään tuntemattomiin oloihin, jos kaikkialla ei heitä tervetulleeksi toivotettukaan. Sota Euroopassa jatkui ja Suomi yritti tasapainoilla erilaisten niin sisäisten kuin ulkonaisten uhkakuvien keskellä ja samalla varautua tulevaan linnoittamalla uutta rajaa. Neuvostoliiton taholta koetut uhkakuvat saivat Suomen sotilaallisen ja poliittisen tahon etsimään vahvempaa ”kainaloa” olemassa olonsa turvaksi. Vaihtoehtoja oli vähän ja Saksan voitokas sotamenestys taisi ratkaista puolen valinnan.

Talvisodan aikana ei Emilin perhe ollut osallisena varsinaisissa sotilaallisissa toimissa, vaan toiminta tapahtui ”kotirintaman” tehtävissä, arjenaskareissa. Puolustusministeriö määräsi puolustusvoimat 17.6.1941 ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Tällä kertaa Emilinkin perheen kolme jäsentä sai määräyksen osallistua näihin ”talkoisiin”: Emil 58 v., Arvo 15 v. ja Eino 12 v. Kun raja oli Savonlinnasta 50 km:n päässä, niin väestösuojajoukkoihin kutsuttiin yli- ja ali-ikäisiä. Arvo ja Eino olivat Juhani-serkun kanssa vapaehtoisina lähetteinä Hirvaskankaan varuskunnan jakoelimessä ohjaamassa kertausharjoituksiin tulevia miehiä varuskunta-alueelle. Emil sai siirron Savonlinnasta ensiksi Hirvaskankaalle ja sitten Purnunpatterin alueelle, kun sieltä oleva osasto oli aseineen siirretty sotatoimialueelle. Emilin apuna alueen vartioinnissa oli kesänaikana Ilmari ja Arvo. Syksyyn mennessä patteriston varastot oli siirretty sotatoimialueelle ja Emilin kohdalla ”sota” päättyi loka-marraskuun vaiheilla kotiuttamiseen. Perheelle isän siellä saamista ruoka-annoksista riitti välillä kotiin tuomisina näkkileipää ja makaroneja.

Tällaiset ohjeet oli käskyn mukana, jonka isäni kanssa saimme. Olimme Arvon kanssa ainot pojat kylällä, jotka saivat kutsun.

Rakentajana

Tämä neljän kuukauden aika puolustusvoimien palveluksessa vaikutti niin, että palvelusuhde ei sen jälkeen jatkunut Tauno-veljen kanssa. Elämän kudonnaiseen tuli monenlaisia raitoja entisten lisäksi. Vaikka hankkeet muodostuivat ”pätkätöistä”, niin aina oli kysyntää ammattitaitoiselle, tunnolliselle ja raittiille miehelle. Hänen käsiensä työstä ja monipuolisuudesta kertoo Moijin Nuorisoseura Kielon talo, jonka hän suunnitteli ja piirsi sekä valvoi rakentamista. Ikoinniemellä on ”Ruukin huvila”, jonka hirret ovat pääasiassa hänen veistämänsä ja jonka kehikkoa hän oli pystyttämässä Väinö Laakkosen kanssa. Hän oli myös rakentamassa Suomen taiteilijaliiton kesäkoti Suvirannan päärakennusta. Kesällä 1943 Emil oli rakentamassa parakkeja Riitasensuon vankileirillä Kerimäellä ja syksyllä jälleen rakennustöissä Suojärven Ägläjärvellä, Kärpäsille taloa rakentamassa (Kärpänen oli sukunimi). Hän rakensi myös Heikki-veljen navettaa ja oli Hanna-sisarta avustamassa hänen huvilalla. Tässä muutamia mainiten.

Avioliitto joka oli solmittu 1923 päättyi 26:na hääpäivänä 11.11.1949 Tyyne-puolison nukuttua ”ikiuneen” kotona Kiilanmäellä. Leskeksi jäädessään Emil oli 66-vuotias. Hyväkuntoisena ja elämään myönteisesti asennoituvana hänen osaavien käsiensä mukanaolosta saivat apua Einon perhe Keuruulla ja Laukaassa, Inkeri ja Veko Ikoinniemellä sekä serkut Riitta ja Valli Ruokolahdella. Viimeisinä elinvuosina hän oli aika ajoin Kaisa-Liisan ja Einon perheessä Laukaassa, lapset ja lastenlapset saivat kokea ukin läsnäoloa ja tallentaa niistä muistoja oman elämänsä kudonnaiseen.

Emil venemestarina Keuruun Pöyhölässä, apuna Ilmari-poika.

80-vuotias Emil pärekattoa tekemässä Keuruun Pöyhölässä. Taustalla Keurusselkä. Kaverina Arvo-poika.

Alla ukin sylissä Elina, ensimmäinen lapsenlapsi

Emilin kohdalla elämän ”kuultokudos” tuli valmiiksi ja leikattiin irti ”kangaspuista” 14.12.1977 94-vuotiaana Säämingin seurakunnan vanhimpana jäsenenä. Hän oli sukuseuran perustajajäsen ja toimi 21 vuotta, 1956-77 esimiehenä. Emil siunattiin haudan lepoon puolisonsa Tyynen viereen Viattomienlasten päivänä 28.12.1977 omaisten ja ystävien saatteleman. Liekkö rakkaus kotiseutuun ja syntymäkotiin vaikuttanut siihen, ettei hän koko elinaikana niistä täysin pystynyt irtautumaan.

Kirjoitus Emil-isästäni,
Eino Hannikainen