Ferdi Hannikainen (1893-1966)
”Hyvvee päevee ja tervetuloa tänne Auvilan koululle”, näin tervehti minua jämäkännäköinen isäntämies elokuussa vuonna 1947. ”Olen Ferdi Hannikainen, tämän koulun poikien käsitöiden opettaja”. Näin tutustuin mieheen, joka tulisi olemaan merkittävässä asemassa minun elämässäni, vaikka minulla sillä hetkellä ei ollut pienintäkään aavistusta asiasta.
Olin siis 18-vuotiaana ylioppilastyttönä tullut Kotkasta Sulkavalle Auvilan koululle hoitamaan vuoden sijaisuutta kolmas-kuudesluokkalaisille. Tarkoitukseni oli tutustua opettajan tehtävään mahdollisen elämänuran valitsemiseksi.
Edessäni seisoi siis juurevan näköinen noin 50-vuotias mies, jonka silmät tuikkivat iloisesti ja hymy karehti ystävällisen näköisillä kasvoilla. Tunsin heti oloni kotoisemmaksi, vaikka olinkin joutunut suoraan kotioloista ihan vieraisiin kuvioihin.
Sama ensitapaamisen vaikutelma pysyi sitten edelleenkin, kun koulutyö pääsi käyntiin. Ferdi Hannikainen oli minulle suureksi avuksi tutustuessani yhdistetyn luokan työntekoon. Opin tuntemaan Ferdin taitavana ja napakkana opettajana, jota pojat kunnioittivat ja joka oli myös ammatillisesti pätevä.
Tutustuin nopeasti ystävälliseen kyläyhteisöön, joka otti minut hyvin vastaan. Kyläläisiltä sain kuulla, että Ferdi Hannikainen olikin kyläkuulu taitaja puutyöalalla. Hän teki niin veneet kuin matkareet, kaikki kodin tarvekalut kirnusta saaveihin, työkalut, urheiluvälineet kuten sukset sekä leikkivälineet lapsille. Kyläläisten arvio oli, että minkä Hannikaisen isäntä teki, se oli laadultaan ykkösluokkaa. Hän oli luonteeltaan myös hyvin avulias. Jos tarvittiin suunnittelu- tai saneerausapua, Ferdi Hannikainen kutsuttiin paikalle. Hän oli myös neuvokas auttamaan karjanhoitoon ja viljelystöihin liittyvissä asioissa.
Ammatiltaan Ferdi Hannikainen oli varsinaisesti maanviljelijä, joka hoiti Aro-nimistä tilaa Sulkavan Auvilan kylässä .Hänen vaimonsa nimi oli Anna Johanna os. Sipinen. Perheessä oli neljä lasta, kaikki poikia. He olivat: Ade, Alpo, Arvo ja Aimo, ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan.
Aron talo sijaitsi parin kilometrin päässä koulusta, ja oli kuulu vieraanvaraisuudestaan. Isäntä Ferdi oli erittäin sukurakas. Talossa vieraili usein sukulaisia yövieraina ja naapurit pistäytyivät lähes päivittäin. Anna-emäntä lennätti heti vieraan tultua kahvipannun tulelle, eikä talosta päässyt pois, jos sattui ruoka-aikana kyläilemään, syömään oli jäätävä.
Niinpä Ferdi-isäntä kutsui minutkin heti syksyllä kylään ja aiheena olivat perunankaivuutalkoot. Siellä oli paljon väkeä, perunaa nousi, syötiin hyvin ja lopuksi tanssittiin. Tutustuin tuolloin talon Arvo-nimiseen poikaan. Se oli kohtalokas tapaaminen, joka johti pikkuhiljaa seurusteluun ja seuraavana keväänä kihloihin. Kesällä pidettiin häät Aron talossa. Näin oli käsityönopettaja Ferdi Hannikaisesta tullut minulle läheinen ja rakas appiukko ja myöhemmin lasteni ukki.
Meillä appeni kanssa juttua riitti. Hän oli valistunut ja tiedonhaluinen ihminen, joka oli kiinnostunut oman alansa kysymysten lisäksi myös oman maan ja vieraiden maiden oloista ja politiikasta. Taloon tuli useita sanomalehtiä, kuten esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus, Itä-Savo ja Yhteishyvä. Radiosta kuunneltiin tarkkaan uutiset. Ukki oli henkeen ja vereen maalaisliiton miehiä. Hän kävi tupailloissa ja pohdiskeli maaseutuväen elinolojen vaikeutta. Silloin ei vielä ollut valtion tukipolitiikkaa, joten suu piti panna säkkiä myöten. Joskus olimme eri mieltä asioista esimerkiksi silloin, kun jouduin puolustamaan työväen ja opiskelijoiden oikeutta vapun viettoon. ”Herrojen meininkiä parhaaseen kevätkylvöjen aikaan”, totesi ukki vapusta.
Ferdi ja Anna Hannikainen
Ukki oli myös musikaalinen mies. Hänen sukupolvensa ”iskelmiä” olivat virret. Niitä sekä ukki että myös mummi lauloivat. Ukki otti usein esille virsikirjan ja lauloi hiukan karhealla äänellään, mutta sävel ihan kohdalleen osaten, pitkiäkin virsiä. Osasipa hän laulaa joitakin virsiä ulkomuististakin. Mummilla oli kirkas, kuuluva ääni, ja hän laulaa heläytti joskus piirileikkilaulujakin.
Olen joskus kuullut, että Hannikaisilla suvussa kulkevat perintötekijöinä käden taito ja musikaalisuus. Minusta ne yhdistyivät apessani Ferdi Hannikaisessa. Voidaan kysyä, miten nämä ominaisuudet ovat periytyneet jälkipolville.
Käden taidot ovat selvästi näkyvissä seuraavassa sukupolvessa. Alpo ja Aimo ovat molemmat olleet viulunrakentajia. Alpo on osallistunut Suomen Viulunrakentajien järjestämiin kilpailuihin saavuttaen useita ensipalkintoja. Hän on rakentanut myös selloja. Arvo on eläkkeelle jäätyään rakentanut könninkelloja kansalaisopistossa ja saanut kunniamainintoja töistään näyttelyissä. Kaikki veljekset ovat olleet taitavia kaikissa kädentaitoa vaativissa uudistus- ja korjaustöissä.
Musiikki on aina ollut esillä Aron poikien elämässä. Kotona olivat soittimina haitari, viulu ja mandoliini. Pojat muodostivat oman soittoporukan, jota tilattiin soittamaan paikallisiin juhliin ja iltamiin. Alpo ja Aimo eivät tyytyneet tähän, vaan lähtivät Helsinkiin Kirkkomusiikkiopistoon opiskelemaan. He molemmat valmistuivat kanttoreiksi ja ovat toimineet myös musiikinopettajina ja kuoronjohtajina. Arvo on laulanut niin mies- kuin sekakuoroissa viidenkymmenen vuoden ajan.
Seuraavasta sukupolvesta voidaan mainita Alpon lapset, jotka kaikki ovat kouluttautuneet musiikkialalle. Neljällä pojalla on ammattina viulunsoitto ja tytär on musiikkitoimittaja. Muidenkin Ferdi Hannikaisen poikien lapsissa on musiikkikoulutusta saaneita, mutta kuitenkin muille aloille antautuneita.
Ferdi Hannikaisen elämän viimeiset vuodet olivat vaikeita. Hänessä todettiin diabetes, joka lopuksi johti siihen, että häneltä jouduttiin leikkaamaan toinen jalka. Leikkauksessa tehty haava ei ottanut parantuakseen, vaan puolen vuoden sairaalassaolo päättyi verenmyrkytykseen, joka johti kuolemaan vuonna 1966. Hän oli kuollessaan 73-vuoden ikäinen.
Jäimme kaikki omaiset kaipaamaan rehtiä, lämminhenkistä, meistä kaikista kiinnostunutta isää ja ukkia. Ferdi Hannikainen oli kansanmies, jolla oli sydämen sivistystä, auttamishalua ja luontevaa kiinnostusta ihmisiin ja ympärillä olevaan maailmaan.
Olen iloinen siitä, että kohtalo aikoinaan johdatti minut tuntemaan Ferdi Hannikaisen. Tällä kirjoituksella olen halunnut kunnioittaa tämän Saarijärven Paavon tapaisen vakaan talonpojan muistoa. Oman suvun jäsenten keskuudessa hänen muistonsa elää edelleen.
Hilkka Hannikainen