Välähdyksiä yhden sukuseuran perustajajäsenen, Heikki Valdemar Hannikaisen, elämän vaiheista
Tammikuun 29. päivänä vuonna 1888 syntyi Säämingin Kiilanmäellä Emilia ja Heikki Hannikaiselle poika. Perheessä oli jo ennestään kaksi poikaa, Emil (s. 1883) ja Tauno (s. 1885). Vastasyntyneestä tuli isänsä kaima ja hän sai kasteessa nimekseen Heikki Valdemar. Nuorimmasta pojasta tokeni tomera miehenalku. Kun vanhemmat veljet kasvoivat isän apulaisiksi maatilan töihin, joutui tai pääsi Heikki-poika äidin ”käskassaraksi”. Tästä lienee johtunut se, että hän myöhemmin omassa kodissaan noudatti nykyisin niin paljon arvostettua tasa-arvoa kotitöiden suhteen.
En tiedä olivatko kasvun myötä lisääntyneet vastuut kotitöistä esteenä säännölliseen koulunkäyntiin, mutta opinhaluisena poikana Heikki varsin nopeasti saavutti luku-, lasku- ja kirjoitustaidon. Niinpä opettaja Suvanto oli eräänä keväänä pyytänyt Heikkiä rakentamaan kanakopin ja näin poika kuului saaneen palkkioksi kansakoulun päästötodistuksen!
Opintie ei kuitenkaan päättynyt tähän. Kiilanmäen isäntäväki Emilia ja Heikki Hannikainen olivat valveutuneita ja eteenpäin pyrkiviä. Näin Heikki Heikinpoikakin pääsi vuorollaan Keski-Savon kansanopistoon Otavaan. Kansanopistothan olivat silloin ja vielä paljon myöhemminkin arvostettuja opinahjoja ja valistuksen antajia maalaisnuorisolle. Lienee ollut taitavien opettajien ja silloisen johtajapariskunnan Auni ja Armas Nuolivaaran työn hedelmiä se, että opistosta palasi kotitanhuville hyvin ihanteellinen, isänmaallinen, raitis ja urheileva nuori mies. Hän ryhtyi nyt isän ja veljien kanssa viljelemään Kiilanmäen maita sekä osallistumaan aktiivisesti seutukunnan tarjoamiin harrastuksiin. Veljeksillä oli kilpa siitä, kuka ensimmäisenä selviytyy töiltään viikonlopun rientoihin. Emil-setä kertoi Heikin lähteneen usein jo perjantai-iltana! Lauantai oli sentään silloin vielä työpäivä.
Nuoruusaikojen huomattavimmat harrastukset olivat nuorisoseura ja suojeluskunta. Nuorisoseurassa hän näytteli, tanhusi, lauloi kuorossa ja esiintyi juhlapuhujanakin. Nuorisoseuroista läheisimmät olivat Ritosaaren Kanerva ja Moinsalmen Kielo. Hän toimi myös Itä-Savon Nuorisoseuraliiton matkasihteerinä 10 vuotta. Suojeluskunnan toiminnassa Heikki joutui kansalaissodan aattona Vöyrin sotakouluun, jonka riveissä taisteli mm. Tamprereen valtauksessa.
Avioiduttuaan (vih 17.6. 1920) Tyyne Maria Pesosen kanssa nuori perhe aloitti yhteiselon vuokraviljelijöinä Pääskylahdessa Iskon tilalla. Perheeseen syntyi reilun viiden vuoden sisällä kolme lasta: Kaija (s.1922), Sirkkaliisa (s.1926) ja Reino Heikki (s, 1927) .
Nuori perhe Hannikainen Iskon tilalla Pääskylahdessa
Pääskylahdesta oli lyhyempi matka tekemään toirikauppaa Savonlinnan torille, mutta isä-Heikin mieli teki lähemmäksi Kiilanmäkeä, jonka naapurikylästä Ikoinniemestä perhe hankki Muuraismäki-nimisen tilan vuonna 1931.
Muuraismäen päärakennus ja omenapuutarha
Isä-Heikki oli ahkera ”työmyyrä”. Hän raivasi uutta peltoa, hautasi kiviä, hoiti karjaa ja rakensi kanalan. Maanviljelyksessä hän oli valmis kokeilemaan uusiakin asioita. Ennen kaikkea hän oli armoitettu perunanviljelijä. Torikauppa oli isälle henki ja elämä. Sinne oli päästävä, satoi tai paistoi, kuormassa mukana perunasäkit, muut vihannekset, omenat, vastat ja kukkiakin saattoi olla sesongin mukaan. Isä siteerasi usein piispa Olavi Kareksen sanoja; ”Tori on kuin suuri olohuone, jossa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä”.
Työ oli isälle ilo ja siunaus. Isän äänen voi kuulla sanonnoissa: ”Kuka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. ”Luoja ei laiskoja elätä”. ”Niin kauan kuin on elämää, niin kauan pitää yrittää”. Työ ei kuitenkaan ollut isälle kaikki kaikessa. Kotiseudun ja kotikylän edistystä hän harrasti uutterasti mm. sähkö-, puhelin- ja tieverkoston saamista kylälle sotien jälkeen. Vapaussodan veteraanilla oli talvi- ja jatkosodan aikana monia kotirintamatehtäviä. Sotilasarvoltaan hän oli vääpeli. Myöhemmin isä oli mukana osuustoiminnassa kuuluen mm. Savonlinnan Osuuspankin ja Osuuskaupan hallintoelimiin vuosikymmeniä.
Isä-Heikki oli hyvin seurallinen ja sukurakas. Kotiin kutsuttiin usein vieraita ja aina oli tilaa ruoka- ja kahvipöydässä. Veljekset vierailivat säännöllisesti myös toisissaan. Taimi-serkku kertoi Tauno-isänsä lähteneen Kiilanmäeltä usein ”rajaveräjää korjaamaan”. Se tarkoitti vierailua Hessu-veljen luokse. Isä-Heikin sunnuntaisiin toimiin kuului usein ”kotpaikalla” käynti. Kiilanmäelle matkaa oli vajaat 2km. Hauska esimerkki veljesten kanssakäymisestä oli se, kun Tauno ensimmäisenä teki AIV-rehua eli virtasta karjalle. Hän toi sitä hevoskuormallisen Hessun lehmille maistiaisiksi!
Isä oli suosittu satusetä ja tarinankertoja suvun lapsille ja nuorille. Ensin jonkun lapsista piti hakea lankakerä mummon korista. Sitten tarkasteltiin tovi, mikä satu kerästä mahtaa purkautua; punaisesta tonttusatu, harmaasta peikkosatu jne. Kuulijakunnan jännitys ja huomio oli huipussaan jo ennen kuin kerä alkoi hitaasti purkaa tarinaansa! Isällä oli hyvä muisti ja niinpä hän vapaasti kertoi mm. Topeliuksen, Anni Swanin ja Andersenin satuja, usein soveltaen ja värittäen niitä paikallisiin oloihin. Myös Raamatun kertomuksia lapset saivat kuulla, mutta niissä ei tarvittu lankakerää. Tyyne-mummo oli tarkka huomauttamaan, jos kertoja innostui lisäämään omiaan. Näin lapset oppivat kuin huomaamatta, mikä on sadun ja Raamatun kertomuksen ero. Vänrikki Stoolin tarinat ja Kalevalan kertomukset tulivat myös tutuiksi isän kertomina.
Vielä vanhoilla päivillään, yli 80-vuotiaana, isä näytti tyttären lapsille mallia, miten hiihdetään, lasketaan mäkeä tai luistellaan – jopa takaperin. Kenties juuri urheilun ja terveellisten elämäntapojen ansiosta isä sai olla suhteellisen terveenä koko elämänsä ajan.
Heikki Hannikainen ”nurmekset” jalassa 1973
Lääkkeisiin Hekki-isä ei uskonut, vaikka piti kyllä lääkäreitä suuressa arvossa. Isä uskoi saunan parantavaan voimaan. ”Jos sauna ja terva ei auta, perii hauta”. Viina ei millään muotoa kuulunut asiaan. Paljain jaloin lumessa pyörähtämien oli yksi tapa elvyttää verenkiertoa ja siinä lajissa käytiin kovat kisat myös tyttärenpoikien kanssa. Oli kuitenkin yksi ”lääke”, jota isä vanhoilla päivillään käytti. Se oli kotoinen mustaviinimarjamehu ja siihen raastettua piparjuurta. Kokeilkaapa!
Muuraismäen isännän ja suvun patriarkan Heikki Hannikaisen hyvä, työteliäs elämä päättyi 86-vuotiaana (1.2.1974). Hän oli maanläheinen ja vaatimaton, mutta omalla paikallaan tärkeä ja vahva rengas sukupolvien ketjussa. Rakkaudella vaalimme hänen muistoaan.
Muistellut Heikki Hannikaisen tytär
Sirkkaliisa Hannikainen (93 v)
Savonlinnan Heikinpohjassa joulukuussa 2019