Hilkan ja Arvon häät Auvilan Arolla kesällä 1948
Valmistelut
Oli yksi kesän 1948 ihanimmista päivistä, kun kaksi toisensa löytänyttä nuorta olivat päättäneet vahvistaa yhteisen liittonsa sanomalla ”tahdon” kirkossa ja pitämällä hääjuhlan sulhasen kotona Sulkavan pitäjän Auvilan kylässä Aron talossa.
Nämä nuoret olivat: Arvo Juhana Hannikainen, 23-vuotias sulhanen, kotoisin Sulkavalta ja Hilkka Tellervo Kemppainen, 19-vuotias morsian, kotoisin Kymin pitäjästä. He olivat seurustelleet jo edellisestä syksystä lähtien, joten nyt oli jo aika ”lyödä hynttyyt yhteen”.
Hääpäiväksi oli sovittu 27. kesäkuuta 1948, juhlakirkoksi varattu Sulkavan 350-vuotias kirkko, vihkijäksi oli pyydetty Sulkavan kirkkoherra Lauri Ahva ja häitten pitopaikaksi järjestyi kauniilla paikalla, korkealla mäellä sijaitseva, sulhasen vanhempien Veerti ja Anna Hannikaisen omistama Aron talo. Juhlan musiikista lupasivat huolehtia sulhasen velipojat, Alpo ja Aimo, molemmat kirkkomusiikkiopistossa kanttoreiksi opiskelevia nuoria miehiä.
Siihen aikaan elettiin vielä sodan jälkeistä pula-aikaa. Mitään ylellistä oli vaikea saada. Niinpä morsiaimen pitkä valkoinen puku oli mustasta pörssistä hankittua kangasta ja kyläompelijan ompelema, sinänsä ihan nätti. Morsiushuntu oli lainattu naapurikylän talon tyttäreltä, saman kesän morsiamelta. Sulhanen oli hankkinut juuri äskettäin uuden, hyvän puvun, joka hyvin sopi vihkipuvuksi. Mutta sulhanen ei kitsastellut hääkimppua ostaessaan, vaan oli hankkinut 19 upeaa ruusua morsiamen iän kunniaksi.
Hääpäivä
Aika kului tosi nopeasti häihin valmistautuessa ja niin olikin pian juhannuksen jälkeen hääpäivä 27.6.1948. Ja mikä aamu: kesä oli kukkeimmillaan, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta aamusta alkaen, linnut visersivät omia onnittelulaulujaan ja mieli oli jännitystä täynnä.
Vihkimispaikka, Sulkavan kirkko, oli 15 km:n päässä Auvilan kylästä, joten olimme hankkineet taksi-auton viemään meidät, morsiusparin, kirkkoon. Kirkossa olikin jo paljon häävieraita sinne saapuessamme, sillä siihen aikaa ja sillä seudulla kutsuttiin kaikki kotikylän ihmiset, niin talolliset kuin mökkiläiset juhliin, ja suuri osa naapurikylästäkin. Oltiin näet kaikkien kanssa tuttuja. Ja tietysti morsiamen äiti ja isä: Hilma ja Anselmi Kemppainen, sekä muita sukulaisia ja morsiamen koulutovereita ja muitakin ystäviä kaukaa Kymistä, Suomenlahden rantamilta, oli paikalla. Tietysti muualtakin Suomesta oli tuttuja saapunut hääjuhlaan.
Itse vihkitoimitus, jossa kirkkoherra Ahva puhui lempeitä ja kauniita sanoja ja neuvoja meille avioliittoon aikoville ja musiikkia esittivit Alpo ja Aimo Hannikainen, muistuu vain hämärästi mieleen 68:n vuoden takaa. Mutta sen muistan kyllä aina, että kun Mendelssonin häämarssa kajahti soimaan, tuntui kuin koko kirkko olisi räjähtänyt ja me kaksi lähdimme kulkemaan pitkin kirkkokäytävää ensimmäisiä yhteisiä askeleitamme onnellisina ja iloisina. Sama tunnelma jatkui, kun hieman levähdettyämme kirkolla, palasimme Aron laajalle ja vihreälle pihalle. Siellä oli väkeä mustanaan ja he ottivat meidät vastaanraikuvin aploodein.
Siinä pihalla meitä onniteltiin sydämellisesti ja monin siunauksen toivotuksin yhteistä elämäämme varten. Kylläpä siinä kului aikaa. Mutta kaikki tervahdykset painuivat lämpiminä mieleemme. Emännät jo tietysti rupesivat hätäilemään ruokiensa kanssa, mutta hyvin onnitteluista ja lahjojen antamisista selvittiin.
En malta olla vielä kertomatta ihanasta ja ikimuistettavasta lahjasta. Naapuritalon 7-vuotias kesakkoposkinen Olli-poika ojensi omilla rahoillaan ostamansa lahjan, kaksi sievää kahvikuppia, tosin ilman lautasia, mutta valtavan hymyn keralla. Olli muisti vierailla luonamme koko meidän Arolla olomme ajan ja silloin aina juotiin hyvät kahvit häälahjakupeista.
Hääohjelma jatkui sitten aterian äärellä. Juhliin olivat tulleet vieraiksi myös vihkipappimme Lauri Ahva ja ruustinna rva Ahva sekä kanttori Yrjö Teittinen. Ruoka siunattiin ja ruoka- ja kiitosvirret veisattiin asiaankuuluvasti. Tarkkaan en ruokalajeja muista, mutta siinä oli todella ”savolainen pitopöytä” parhaimmillaan.
Häät jatkuivat sitten musiikin ja puheiden merkeissä. Isolla pihamaalla oli monia vierasryhmiä ja iloiset naurut siellä raikuivat, kun ”savolaista sananrieskoo” oli todella paljon tarjolla. Kielenkannat vielä vapautuivat kun saatiin juoda hyvät kahvit täytekakun ja muiden leivonnaisten keralla.
Tosi hienosti kuvailee häätunnelmia kanttori Yrjö Teittinen, joka oli paitsi musiikkimies, myös runon taitaja. Hän kirjoitti paikan päällä hienon runon häiden vieraskirjaan, jossa se on hyvin säilynyt tänne asti. Tällainen oli tuo runo:
Hääruno
On kaunis kesäilta Aron mailla,
ei mitään ole vieras täällä vailla,
niin lempeänä loistaa rakas maa,
mi sadon runsaan lupas lahjoittaa.
Hääsoitot teille soineet ovat nuoret,
teille, joiden usko siirtää vuoret,
te luokaa katse päivään nousevaan
ja luottakaa myös onneen tulevaan!
Me kaiken parhaan toivotamme teille,
elämän polut yhteen liittäneille;
ja kevät, aina uusi, kultainen,
on meille vanhanakin nuoruus ikuinen.
Yrjö Teittinen
Häitten vieraskirjasta käy ilmi, että hääväkeä oli kaiken kaikkiaan 150 henkilöä, jos nyt kaikki tulivat nimensä kirjaan kirjoittaneeksi.
Mutta mitä olennaista häistä vielä puuttui? No, tietysti häävalssi ja muukin tanssi. Talon isäntä, Veerti Hannikainen oli jo jonkin aikaa ennen hääpäivää ruvennut tietämättään toimimaan meidän häävalssimme toteuttamiseksi. Kun kylän nuorisoseura oli jo talvella alkanut haaveilla kylän omasta tanssilavasta, oli Veerti-isäntä silloin lahjottanut mailtaan lavan paikaksi hyvän tontin. Paikka oli upea, se sijaitsi kauniin Saarijärven rannalla. Siihen se lava nopeasti rakennettiin, kun kyläläiset lahjoittivat siihen tarvittavat puutavarat ja talkooväkeä oli riittävästi saatavissa.
Niin meillä oli siis loistava paikka tanssia häävalssimme ja muidenkin oli mukava tanssia. Siellä Saarijärven lavalla ” haitar’ niin haikeesti soi” ja Hilkka ja Arvo liitelivät iki-ihanan valssin ”Kielon jäähyväiset” säestyksellä häävalssinsa. Aron pojat: Ade, Alpo, Arvo ja Aimo huolehtivat koko illan musiikista omien haitareitten, viulujen ja mandoliinien soitolla.
Vielä on kerrottava, että kanttori Teittinen halusi ehdottomasti tanssia Hilkka-morsiamen kanssa jenkkaa, jota Hilkka oli vähemmän tanssinut. No, mentävä oli, kun kanttori tuli hakemaan tanssimaan. Ja kyllä hän minua pyörittikin. Kun jenkassa tule se pyöritysvuoro, niin jalat vain ilmassa lensivät ja hitaampi vuoro suorastaan juostiin. Tästä tuli meidän oma esityksemme, sillä muut tanssijat siirtyivät lavan sivuun seuraamaan esitystä naurusuin. Kesäyö oli valoisa ja tanssi jatkui aamuun asti, mutta me Arvon kanssa poistuimme aikaisemmin kotiin.
Ihana hääpäivä oli lopussa, mutta sen rakas muisto lämmittää vieläkin mieltä. Silloin aloitimme, Arvo ja minä, yhteisen taipaleemme, joka kesti 67 vuotta. Yhteinen taipaleemme päättyi, kun mieheni sai iäisyyskutsun vuonna 2015 helmikuussa.
Yhdessä meidän olisi ollut hyvä muistella näitä häitämmekin, mutta kyllä se näin on: ”Ihminen päättää Jumala säätää”. Siihen on vain tyytyminen vaikkapa runoilijan sanoja lainaten: Jokainen kaunis muisto on sydämessä kukkiva puisto.
2016
Hilkka Hannikainen,
Morsian 67:n vuoden takaa
