Ilmari Johannes Hannikainen
17.12.1924 – 20.8.2014
Emil Juhana ja Tyyne Johanna Hannikaisen esikoinen syntyi Säämingin Moinsalmen Niemelässä joulukuun 17. päivänä 1924. Kasteessa 22.1.1925 saamaa Ilmari-nimeä oli esittänyt äidin serkun Otto Kinnusen Mirjam-tytär, joka oli kiinnostunut pianisti Ilmari Hannikaisen musiikista. Johannes-nimi lienee liittynyt isän Juhanan ja äidin Johanna nimeen. Kasteen toimitti P. Anttonen, kummeiksi oli pyydetty Martta Huttunen, Juhana Kosonen, Verner ja Anna Lötjönen.
Ilmarin vanhemmat
ahdeksan ensimäistä elinvuottaan hän sai kasvaa syntymäkodissaan nuorempien sisarusten ja naapureiden lasten seurassa. Siellä hän sai aloittaa opintien kodissa pidetyssä viikko- eli kiertokoulussa, jossa seurakunnan palkkaama henkilö toimi opettajana. Pyhäkoulu kuului myös silloin lapsuuteen ja jatkui aina rippikouluun asti.
Kaksi muistoa tältä ajalta: Ilmarille isä oli kaupunkituliaisena tuonut kellon, jota hän lienee toivonut. Lieneekö hän antanut siihen omaa rahaa, sillä kellon saatuaan oli kysellyt rahoja. Isä kertoi rahojen menneen kelloon, niin poika halusi tarkistaa asian ja vasaraa käyttäen hajotti kellon tarkistaakseen, olivatko ne rahat kellossa. No ei sen jälkeen ollut rahoja eikä kelloa. Ei se kellokaan silloinen Leijonakello ollut. Toinen muisto liittyy hänen kaupunkimatkaansa isän kanssa Savonlinnaan. Yleensä kaupunki päivä oli lauantai ja mukaan otettiin myytäväksi torilla tilan tuotteita: perunoita, juureksia, kananmunia tai voita ajankohdasta riippuen. Tällä kertaa oli perunoita. Ostajana oleva rouva oli kysynyt halkeaako perunat, Ilmari oli ottanut linkkarin taskusta ja näyttänyt miten peruna halkesi. Rippikoulussa hän oli pyytänyt toista oppilasta ostamaan apteekista ”logiikkaa”. Apteekkari oli käskenyt antaa lähettäjälle ”korvatillikan” ja sellaisen Ilmari oli saanut pilailustaan.
Lapsuuden turvallinen elämä koki suuren murroksen syntymäkodin mentyä pakkohuutokaupassa isän takauksista 1933, silloisena lamakautena. Hän sen merkityksen ymmärsi sisaruksista vanhimpana parhaiten. Tämä kokemus kodin menettämisestä taisi varjostaa häntä elämän pituisen ajan. Perhe pääsi asumaan isän nuoremman Heikki-veljen luokse Ikoinniemelle, jossa hän aloitti kansankoulun Ritosaaren kansankoulussa.
Kansankoulun käytyä alkoi työkokemuksen opettelu maa- ja metsätöissä setänsä tilalla. Näitä töitä hän teki armeijaan menoon saakka. Kesällä 1941 hän oli vartiotehtävissä läheisellä rannikkotykkiasemalla, josta kalusto oli siirretty sotatoimialueelle. Isä oli myös siellä. Asevelvollisuuden suorittamisen hän aloitti 10.3.1943 Santahaminassa ja palveli viestimiehenä 1/ JR.7:ssä Karjalankannaksella osallistuen mm. Siiranmäki, Punnus-Pasurinkangas, Salmenkaita, Äyräpää ja Vuosalmen taisteluihin 4.9.1944. Täysin palvelleena hänet kotiutettiin 19.11.1944.
Kuva ryhmästä Kannaksella. Ilmari toinen oikealta. Ryhmänjohtaja, Martti Takala kolmas vasemmalla, toimi myöhemmin psykologian professorina Jyväskylän yliopistossa.
Kuvassa olevat merkit ovat Sotilaspoikien ja JR 7 muistoristit ja Jatkosodan muistomitali.
Sodan päätyttyä nuorta miestä askarrutti ammatinvalinta, ja maatalouden alalla työtä tehneenä hän haki maanviljelyskouluihin, kuitenkaan pääsemättä niihin, sillä tungosta pyrkijöistä riitti. Työtä kuitenkin riitti maa- ja metsätöissä sekä rakentamisessa. Kun metsä- ja maataloustyöt olivat kausiluonteisia, niin hän työllisti itsensä tekemällä suksia ja keittiökalusteita. Seuraava työvaihe oli Enso-Gutzeitin palveluksessa ”kymppinä” ja kansi- ja ajomiehenä hinaaja Iivarissa, jonka ruorissa Vuoksenvesistöön tuli hyvä tuntuma tukkilauttoja hinatessa. Pisimmän työrupeaman hän suoritti Teristen kartanossa Sääksmäellä tilanhoitajana Mikko Ihamuotilan palveluksessa. Täällä palveluvuosia kertyi kahden eri omistajan aikana 30 vuotta. Pitkä palvelurupeama kertoo, että hän työntekijänä oli tunnollinen, osaava ja luotettava.
Kuvissa Ilmari ajomiehenä hinaaja Iivarissa ja ”pehtoorina” Terisillä
Vaikka elämä oli työntäyteistä, niin sisältyi nuoruusvuosina niihin vaihteluna suojeluskunnan poikaleirit, toimiminen nuorisoseurassa, pelaaminen pesäpalloa ”lukkarin” paikalla kylän joukkueessa ja lukeminen. Talvisin 30 km hiihtomatka lauantaisin Savonlinnaan, kirjastoon ja viikko-ostoksien tekemiseen piti ruumiillisen työn ohessa fyysisen kunnon hyvänä. Toisaalta kasvuiän raskaat työt lienee vaikuttaneet siihen, että hän joutui myöhemmin kärsimään selän sairauksista.
Ilmarilla olisi ollut ”lukupäätä” jatkaa koulunkäyntiä, jos perheellä olisi ollut silloin taloudellisia mahdollisuuksia. Hän aloitti opiskelun keskikoulun suorittamiseksi kirjeopistossa ja ehti suorittaa ensimmäisen luokan oppijakson ennen sotaväkeen lähtöä ja yritti siellä jatkaa, mutta siellä se ei onnistunut. Pyrki hän myös merille, mutta sinnekin oli runsaasti pyrkijöitä jonottamassa vähäisiin vapautuviin paikkoihin, joten sieltäkään ura ei urjennut.
Perheessä toimi yhteisvastuullinen henki, jossa jokainen perheenjäsen antoi oman panoksen toimeentulon ylläpitoon. Ilmari avusti nuorempia sisaruksia opintomenoissa ja tarvittaessa myöhemminkin. Imppa-sedän vierailut toivat vaihtelua Eino-veljen perheelle, ja hänet pyydettiin ensimmäisen lapsen, Elinan, kummiksi. Ilmarin elinikäiseksi ”kohtaloksi” muodostui Soili Meldo ja hänen Ari-poikansa, joista tuli hänelle perhe. Soili oli inkeriläisiä ja siirretty lapsena sodan jaloista Pietarin alueelta Viron kautta Suomeen. Ilmarin ja Soilin ”avosuhde” kesti Ilmarin kuolemaan saakka. Heillä ei ollut yhteisiä lapsia.
Kaikille meille tulee eteen se, josta virsikin muistuttaa: ”Kun voimat hiljaa ehtyvät ja tarmo poissa on”. Niin Ilmarikin joutui elämänsä viimeiset vuodet elämään Akaan Terveysaseman vuodeosastolla ja vanhainkoti Hakalehdon Paavolassa. Hänen kanssaan puhellessa viimeiseen asti häntä tuntui vaivaavan se, ettei hän pystynyt enää töitä tekemään. Vuoteeseen sidottunakin häntä se kaihersi. Vaikka hänelle vakuuteltiin, että hän on oman rupeaman tehnyt, niin ei se tuntunut helpottavan hänen saamattomuuden kokemaa kipuilua.
Ilmari ei ollut seurakuntaihminen, vaikka pitikin jäsenyyden voimassa. Mikä vieraannutti Ilmarin seurakunnasta? Rippikoulun jälkeen kylän kinkereillä kirkonkirjojen tietojen tarkistuksessa perheemme siviilisäädyksi oli merkitty loinen. Tämä jaotus tuntui hyvin loukkaavalta työllään elävän ja vuokransa maksavasta perheen pojasta.
Ilmari oli Hannikaisten sukuseuran perustajajäsen, ja 1951 kesäkokouksessa Savonlinnassa hänellä oli kunnia tavata kaimansa, professori Ilmari Hannikainen, tämän henkilökohtaisesta toivomuksesta. Tämä tapaaminen on ikuistettu yhteisessä valokuvassa.
Kuvassa puheenjohtaja vastavalitun uuden esimiehen Leena Valvanteen kanssa Parikkalassa 1989
Ilmari sai iäisyyskutsun 20.8.2014, ja hänet siunattiin haudan lepoon Akaassa 27.9.2014. Kanttori Juha Salmenvuon soittaman alkusoiton P. J. Hannikaisen Suojelusenkelin jälkeen pastori Riina Saastamoinen suoritti siunaamisen. Uurna laskettiin Laukaan ”kirkkomaahan” 26. lokakuuta aikaisemmin kuolleen Arvo-veljen hautaan. Tässä viimeisessä palvelussa olivat mukana, Eino-veli, kummitytär Elina Tommi puolisonsa kanssa ja Jaakko Einon poika. Näin lähes 90-vuotinen taival oli tullut päätökseen Emilin ja Tyynen esikoispojan kohdalla.
Kirjoitus veljen,
Eino Hannikaisen
