Kanava 40/1847
Talvi on tullut jo suureen osaan Karjalaakin:
Kotimaalta.
Viipurista.
Maalla sanotaan jo menneen viikon alussa sataneen paikoittain enemmän kuin vaaksaa paksun lumen, joka kestää vieläki. Pahinta on että usiammalta jäivät maaomenatki maahan. Paikottain mainitaan kaurojaki jääneen leikkaamata. Jos tänä kesänä oli hyvä heinänki saalis niin on näin aikainen talvi hyvää kysyväki. – Viipurin ympärillä ei ole lumesta sanottavaksi.
= Kivennavalta, 6 Lokak. (kirjoitus). – Täällä täytyy istuani pian kiini luminiatoksessa. Viipurista lähteinki on kyllä vähän lunta maantiellä, mutta siellä pääsin vielä töin tuskin rattaila eteenpäin; vaan tultuani Kyyrylään loppui rattailla ajo. Täällä on täysi talvi; tänäyönä oli kova pakkainen. Lintulan jokiki on jäässä; maantiellä on 2 ja 4 vaaksaa, mutta kujasilla 2 kyynärääki ja enemmän lunta. Pamppalan ja Venäjän rajan välillä jo on kahdesti vedetty lumirekeä, ja huomenaamuna käypi kolmannesti. 200 miestä on eilen ja tänä päivänä ollut työssä lapioimassa kujasia, jotta lumireki pääsisi kulkemaan.
Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa.
Yllämainitun otsikon alla lehti ottaa jälleen kantaa, nyt kaunokirjallisuuden tilaan. Suomenkielinen kaunokirjallisuus oli vasta aluillansa, lähes kaikki tuolloin ilmestynyt kirjallisuus oli ruotsinkielistä ja julkaistu silloisissa sanomalehdissä. Lehti moittii sitä, että se ”tuodaan ulkomailta, vaan ne luetaan ja unoutetaan, ilman etteivät jätä mitään jälkiä perästänsä”.
Ensimmäinen suomalainen romaani oli ilmestynyt muutama vuosi aiemmin. Sen oli kirjoittanut Wilhelmina Carstens ja se oli saanut huonot arvostelut. Kanava yhtyy tähän:
Romaani-kirjallisuuden taas alkaa ja lopettaa ”Murgrönan.” Tämän arvosta jo on ennen kylläksi kirjoitettu. Kokous kaikkein jokapäiväisimpiä jokapäiväisiä naisjuoruja, ilman vähintäkään yhteyttä, ilman vähintäkään ajatusta.
Tämä on yleensäkin Kanavan mielestä pääasiallinen puute kotimaisessa kirjallisuudessa:
– – kuvaukseen ei saada mitään henkeä, mitään korkeampaa, joka voisi antaa tälle joka-päiväiselle elämälle jonku vissin harjoituksen, taikka edes vissin paineen.
Toimittaja löytää tähän syynkin:
Tässä emme voi olla virkkamatta luuloamme, pää esteenä kotimaisen romaani-kirjallisuuden varmistumiselle olevan itse kansallisen seuruuselämän. – – Hengellisesti köyhä ja ahdas ympäristö ei voi synnyttää Schilleriä eikä Eugen Suetä ja Bulveria. Ja seuruus-elämältä kotimaassamme ei sunkaan nykyisessä tilaisuudessaan voi sellaisia miehiä odotettaa. Meillä voipi kyllä nykyjään olla Runeberg ja niitä jotka laulaavat päivän nousua, kevättä, talvia, syystä, lunta ja jääpuikkoja, ja rakkautta, surua ja murhetta, ja tytön sini silmiä, ja ensimäistä pääskyistä ja matkalintuja ja koskein pauhinaa ja hongan pituutta ja vahvuutta, yksin juopumistaki, vaan meillä ei ole yhtään joka loisi kokoon sellaisia kuin ’Axel och Valborg,’ ’Maria Stuart’ ’Wallenstein’ j. m. Sellaiset työt eivät voi syntyä muualla kuin korkiammassa valtakunnallisessa elämässä, korkiammassa kansallisessa seuruuselämässä, joita me kaipaamme molempia. Ensimäinen vilaus kotimaamme seuruuselämään näyttää jo sen köyhyyden. Me kaipaamme kaikkea mikä seuruuselämälle antaa loiston, Hallitsiain ’välkkyvää hovia,’ rikkaan vapasuvuston ylpeyttä ja ylöllisyyttä, äveriäitä kauppioita ja muita neuvottelioita, laajaa kansallista kirjallisuutta ja kuulusia viisaita; sanalla sanoen, meidän kotimainen seuruuselämämme on paraimmassa muodossaan ihan sellainen kuin Herrain Berndtsonin ja Topeliuksen novellit. Niin laiha ja kuiva, niin tasainen, rauhallinen ja sieväluontoinen, ettei se puheella säre, eikä päätänsä seinään juokse, niin kuin Savon talonpoika sanoisi.
Kanava toteaa, ettei kirjoittajien tarvitsisi rajoittua olemassa olevaan ”seuruuselämään” vaan voisivat ”tästä laihasta ja kuivasta seuruuselämästä etsiä kaikki nurkat missä jotain jalompaa voisi löytyä”. Hyvän kirjallisuuden tulisi yksittäisten huvittavien tapauskuvausten sijaan löytää yleispätevyyttä:
Vasta silloin kuin ne kuvaavat meille jotain yhteistä hulluutta, jotain joka koskee koko kansakunnan tapoihin, koko ihmisyyteen, saavat ne huvittavaisuutensa.
Runouden suhteen toimittaja on yhtä pessimistinen.
Muutamat laulupalaiset kuusta ja tähdistä, syysyöstä ja keväästä, rakkaudesta ja kaihosta ja vaika muutamia sanoja kotimaan soista, järvistä ja vuorista ja niiden kauneudestaki eivät voi olla mistään erinomaisesta arvosta kansalliselle elämälle. Tälläiset yksinäiset tunnon puhelmat ovat verrattavat yksinäisiin mietelmiin; ne vaikuttaavat kyllä saman laulajan tunnon lukiassansaki, mutta tämä vaikutus on yhtä lyhyt kuin mietelmän. Se unoutetaan heti kuin kirja on kädestä pois.
Viimeisinä aikoina on Runeberg vaan kirjoitellut suurempia lauluja, niin kuin Hanna, Nadeschda, Julqvällen, Kung Fjalar. Se lienee luettavaksi todistukseksi tämän runoilian taidon täydellistymisestä. Saattaa kyllä näistäki uutten laulupalaisten tekiöistä aikaa myöten toivoa jotain täydellisempää.
Lokakuisen illan ratoksi vielä lehden pikkutarina, joka kertoo myös silloisesta tavasta jakaa tietoa kaupunkilaisille:
Tarina.
Herra T. muutamassa pikkukaupungissa oli kadottanut kaikellaisia tavaroita varkauden kautta, jonkatähden hän kutsui luoksensa kaupungin palvelian ja antoi hänelle näistä kuulutuksen, jossa lupasi hyvän palkinnon sille joka ilmisaattaisi varkaan. Hän ilmoitti myös kuuluttajalle luulonsa, joka koski muuanta kaupungin asukasta, ja sanoi: ”Minä olen vakuutettu kaiken tämän olevan hänen työtänsä, eikä se voi kenenkään muihen olla. Jos hän toisi tavarat minulle nuonikään takaisin, niin en hiiskahtasi kellenkään koko asiasta; muutoin hänen paha perii, sillä minulla on hyvät todistukset”. – Kaupungin palvelia, joka ei tiennyt muuta kuin virkansa, läksi sillä tieheensä, ja luki kuulutuksensa joka kadun kulmassa. Tultua sen luullun varkaan asuma-tienoille, sattui tämä ikkunaansa, kuultelemaan sitä kellonsoitolla seurattua kuulutusta, jokatähen tämä uuttera kaupungin käskyläinen lisäsi kuulutukseensa seuraavaiset sanat: ”Ja sinä Matti Kuikka, sinulle saan minä ilmoittaa tässä, että tähän varkauteen ei voi olla muut syynä kuin sinä, ja sinulle olisi parempi jotta veisit kaikki edellämainitut tavarat takasin omistajallensa, joka sillä tavoin ei virkkasi kellenkään koko asiasta.
