Kanava 46/1847
Lehdessä on voimakas vetoomus äidinkielen edistämiseksi. Kirjoittaja perustelee, miksi on välttämätöntä, että säätyläisnaiset, nimenomaan naiset, alkavat puhua ja etenkin lukea suomenkielistä kirjallisuutta ennen kuin suomen kieli voi tulla sivistyskieleksi ja kotimainen kirjallisuus pystyy kehittymään.
Vielä jatkuu nimimerkki Parikkalaisen ja Koitsanlahden herran Lagerwallin välinen keskustelu:
Vastin.
Miksikäs olisin suuttuna Parikkalaisen neuvosta ottaa minulta hovit ja asettaa niihen opistoa; nähen hänen aivoitustaan hyväksi yhteisyyttä, läänijä, pitäjää ja luultavasti minuakin kohti: ja miksikäs se olisi muutoin, koska hän on Parikkalainen? Tahoin ainoastaan, tieten minkä alkuvaran tarvihtin ja tieten seuran varat, osottaa seuralle mahottomuutta, ottaa molemmat hovit päivitä ja siihen sijaan ottaa oppilaisija. Ei siitä mitään, että ne einettä kysyyvät uutiseen asti, ja vielä osittain sittenkin; se on välttämätöntä mihin opiston asettavatkin; ja niitäk varoitak ei ole yrittämistä: mutta että jos sitä neuvoa seurattasiin että kaikki päivät jäisivät pois ja saatasiin maksaa, noin 2600 h. ruplaa niistä 10,000 päivästä, joita P. luuloo päällen poika nalikoista tarvittavan; sitä ei seuran varoilla tehä.
Jos P. jo neuvossaan erehtyi, niin nyt hän puolustus sanassaan tukkunaan eksyi; tahtoin vasten nykyisiä asetuksia velvoittaa yksijä parikkalaisija, toisiin päivijä suorittamaan tiloja myöten. Tokkoon nuo siihen suostuisivat? Ei suinkan. – Pienemmät ereykset jääkööt ääreen.
On tässä asijassa kummempaakin kirjoitettu noin mätä kuussa; jota seuran perustajat eivät ilenneet lukea. Sanotaan seuraa neuvotuksi ottamaan minulta hovit, viskaten minulle 1000 ruplaa paperissa. En tuostakaan suuttunna; surkuttelin ainoastaan lähättäjän raakuutta ja ymmärtämättömyyttä että yksi minun pienoinen sanani, tekisi tyhjäksi koko yrityksen.
J. F. Lagerwall.
Äitinkielen eistämistä.
Epäilemättä on äitinkielemme luettavana alkaneen uuden ajan sillä että se otettiin kouluissa luettavaksi. Aikanansa on tästä sille toivottava suurempi etu kun kaikista muista tähän asti sitä tarkoittavista harjoituksista, jotka aina pysyivät vaan yksinäisinä ja suuremmalle osalle kansaa tuntemattomina. Vaan kuitenki näemme vielä suuren puutoksen nytkin tälläisten harjoitusten edessä. Suomalaiset virkamiehet voivat kyllä koulussa oppia äitinkielemme tuntemaan kieliopillisesti; he voivat myös lukea suomalaista kirjaa. Mutta sillä on asia kuitenki autettu vaan sikäli kun se koskee virkamiehen välttämätöntä tarvista suomalaisen rahvaan se’assa. Äitinkielinen kirjallisuus sen siaan on siitä varsin vähän hyötyvä. Tunnemmehan kuin harvoin virkamiehellä on aikaa kirjallisiin harjoituksiin. Aivan vähäinen osa maamme virkamiehistä huolii ruotsalaisestakaan kirjallisuudesta muuta kun tuskin mitä kotimaiset sanomalehdet taritseevat. Suuri osa on sellaisia, joiden luonna ihmeeksi tapaat jonku vanhan jutelman toisesta vuosisadasta, ja ei sitäkään. Tämä on etenki tavallisinta maalla. Vaan kaupungissaki nähdään, pait tiedollisia kirjoja, virkamiehen harvoin ostavan taikka kirjastosta lainaavan kirjaa omaksi tarpeeksensa. Meidän luulomme on siis että äitinkielinen kirjallisuus, se on kaunis kirjallisuus, joka kielen vaurastumiselle ainaki on tärkein, ei voi menestyä ennen kun isänmaamme säädylliset naiset oppivat lukemaan äitinkielisiä kirjojamme. Voimme sanoa järkiään että romaanin kirjoitus on mahdotonta ajattelematta sitä yhtaikaa naisen luettavaksi. Romaanin kirjoittaja ja Runoilia tekeevät työtä turhaan jos eivät tekonsa voi tulla naisen omaksi ja hyväksi. – Pait sitä on arvattu, että ennen kuin säädylliset naiset rupeevat hyväilemään äitinkieltämme, ei ole toivomistakaa sen voivan tulla säädyllisten puhekieleksi; vasta sivistyneen naisen suussa saapi äitinkielemme oikian kauneutensa, ja vasta sellaisena tulee se virkamiehen ja oppineen omaksi, ja voipi synnyttää runoilijoita ja muita juttelijoita. – Ken ei siis nähne kuin tärkiä asia on, että isänmaamme säädylliset naisetki rupeisivat paremmin lempimään äitinkieltämme. Mutta mitäpä vielä on tehty tämän lemmen yleisemmälle herättämiselle? – Totta, enimmät maalla asuvain säädyllisten naiset puhuuvat suomea sen minkä palvelus väelle tarvitseevat. Usia äitinkieltä lempivä mies on antanut lapsensa esinnä oppia vaan suomea. Mutta asia ei ole sillä autettu. Naisen on tarvis oppia lukemaan ja kirjoittamaanki suomea; oppia myös sen kieli opin. Muutoin auttaa kielen taito vähän.
Vaan kukapa siitä vielä on huolta pitänyt? Vanhemmat rupeevat kohdastaan opettamaan suomalaista lastansa lukemaan ruotsia. Sitte lähätetään se kouluihin, jossa sen ei yksin anneta haastellakaan äitinkieltänsä, sen vähemmin lukea. Hänelle opetetaan franskaa, saksaa ja jotain, joita hyvin onnin oppii koulussa haastamaanki. Viimein joutuu hän jonku maapapin, nimismiehen eli maanisännän vaimoksi, unouttaa franskat ja saksat, jos ei rupee palveluspiikojensa keralla niitä puhumaan. Luonnollisesti on tälläisesti opetettu nainen halveksiva, ja vielä nauravaki miehensä suomenkielisille ”houreille”; hän on aina sanova: ”tuota kankiaa, raakaa kieltä, jos se ees ois ruotsia, saksaa tai franskaa, jota ihmiset voisivat lukea”. Taikka sanoo hän: ”mitä luulette siitä tulevan, se on kaikki tupo turhaa; suomen kieli voisi tulla sivistyneiden keskeys kieleksi, joka on niin raaka ja jäykkä? sitä en usko polvenaan”. Ja se on jo luettava onneksi jos hän sanoo: ”Vahinko etten osaa lukea, minä tahtoisin mielelläni sitä lukea, vaan ne pitkät sanat ja kahdet aat ja iit ja uut – ne ovat hirmuisen vaikiat”. Sellaisia kuullaan tavallisesti joka päivä. Jos kouluissa oli kymmenes osa siitä ajasta, mikä franskan kielen oppimiselle menetetty tämän heidän mielestä niin kankian kielen lukemiseen, niin varmaan sitä lukisivat sekä haastasivat nämä samat, nyt näin puhuvat naiset, paljon sukkelammasti kun haastaavat ja lukeevat franskaa eli saksaa. Tällä emme kuitenkaan tahdo panetella heitä tylyydestänsä äitinkielellemme; Ei tuo ole heidän syynsä. He ovat sellaiset miksi heitä on kasvatettu.
Äitinkielen ystävät! tärkein työ, jonka voitte äitinkielen hyväksi tehdä, on, että koette jokainen paikallansa miellytellä tyttökoulujen pitäjöitä ottamaan koululaitokseensa jonku opettajan äitinkielelle. Meidän on turha tässä kehoittaakkan itsiä koulun pitäjöitä; sillä niistä luulemme tuskin yhdenkään lukevan näitä kankeita kirjoituksiamme. Yhtävähän kun muitakaan äitin kielisiä kirjoituksia. Kehoitukset olkoot kaikki suulliset. Ehkä moni naurasi tälläisille kehoituksille ja sanosi teitä hulluksi, niin kuitenkaa eivät kaikki tekisi niin. Meillä on jo nyt sivistyneitä naisia, jotka tietäävät mikä isänmaa ja mikä äitinkieli on, jotka ovat jo hoksanneet oman kasvatuksensa puutoksen ja ylistettävällä lemmellä ruvenneet hyväilemään omaa äitinkieltämme.
