Muistikuvia Kiilanmäen sisaruksistani ja serkuistani
Eino Hannikainen
Viime vuosina on ollut vallalla yksilökeskeinen ja itsensä toteuttamisen ajatusmalli, ”jokainen on oman onnensa seppä”. Tällainen suuntaus on johtanut itsekkyyteen ja eriytymiseen, jonka satoa nyt korjataan. Olisiko jälleen palattava vanhaan perhekeskeiseen elämänmalliin, jossa kannettiin yhteisesti vastuuta? Perhepiirin ja lähisuvun kesken oli yhteisiä tapaamisia, joissa tavattiin toisia niin juhla-aikana kuin työn ja arjen lomassa.
Tällaisia tapaamisia oli myös Kiilanmäen Hannikaisten sisaruksilla Eemilillä, Taunolla, Heikillä, Hannalla ja Kaisalla sekä heidän perheillään 1930 – 1940 -luvuilla. Varhaisin muisto itselläni kylämatkasta Kiilanmäelle on pääsiäiseltä 1931 tai 1932. Matkasta on jäänyt mieleeni vain kotimatka. Keväinen jää oli päivän aikana haurastunut niin, että jää petti hevosen jaloissa muutaman kerran ja kerran koko hevosen ja reen alla. Onneksi tämä tapahtui lähellä rantaa, jossa hevosen jalat tavoittivat pohjan, ja siitä hevonen pääsi jälleen kantavalle jäälle ja me onnellisesti kotiimme Niemelään.
Emil-sedän perheellä kesällä 1940
Emil, Heikki, Hanna ja Kaisa
Vierailivatko sisarukset meillä Moinsalmella asuessamme, siitä minulla ei ole muistikuvaa. Luulen, että sisaret kesälomillaan pistäytyivät. Eemil-isäni kertomana tiedän, että Tauno-veli on käynyt jauhattamassa viljaa meillä myllyssä, jota pyöritti höyrykone. Tämä kertomus on jäänyt mieleen siksi, että siihen sisältyi höyrykattilan räjähdysvaara. Setä oli ripustanut märän pompan varoventtiiliin päälle, jolloin paine oli noussut liian korkealle. Onneksi isä oli ehtinyt sen huomaamaan, ja onnettomuudelta vältyttiin.
Valokuvista, jotka Riitta Hannikainen oli ottanut, käy ilmi, että hän oli sisarensa Vallin kanssa vieraillut kodissamme. Vietettiinkö isäni 50-vuotispäiviä, siitäkään ei ole tietoa. Uskon kuitenkin, että niitä vietettiin. Muistiini on jäänyt myös se, että isä vei meidät katsomaan lentonäytöstä, joka pidettiin Savonlinnassa. Siellä tapasin Juhani-serkun, joka myös oli Tauno-isänsä mukana näytöstä seuraamassa.
Kaisa, Emil ja Hanna
1959 Kaisa 60 v, Voikkaa, Mattilan lastenkoti
1958 Maunulassa Eino, Emil, Kaisa, Hanna ja Taimi
Vuosi 1933 toi perheellemme suuren muutoksen. isäni oli hyväntahtoisena taannut ystäviä ja joutui maksumieheksi. Kun laman seurauksena hän ei saanut rahaa takausten maksuun, kotimme myytiin pakkohuutokaupalla. Anomukseen, että valtio olisi tullut väliin ja lunastanut tilan ja perheemme olisi sen voinut sitten ajan kanssa ostaa takaisin, ei suostuttu. Tästä seurasi se, että jouduimme lähtemään kodistamme. Uuden asunnon saimme isän Heikki-veljen kodissa Ikoinniemellä.
Ensimmäinen muistikuva Heikki-sedästä on, kun hän tuli venemoottorilla hakemaan muuttokuormaa ja meitä, joita oli seitsemän henkeä. Moottoriveneeseen oli kytketty lotja, johon kaksi lehmää, Omena ja Vuokko, muun omaisuuden kanssa lastattiin. Syksyinen päivä ehti hämärtyä iltaan ennen kuin olimme perillä uudessa kodissamme. Täällä tutustuin Tyyne-tätiin ja serkkuihin Kaijaan, Sirkka-Liisaan ja Reinoon, joka oli samanikäinen sekä Heikki Pietikäiseen, myös ikätoveri. Muistaakseni kukaan meistä pojista ei osannut sanoa ärrää, ja sitä sitten opeteltiin hokemalla ”ärrän kierrän orren ympäri, ässän pistän taskuun”.
Leikkikavereita ei tarvinnut lähteä naapureista hakemaan, kun meitä lapsia samassa talossa asusti yhdeksän. Muistiini ei ole jäänyt, mitä leikkejä leikittiin – varmaan piilosilla oloa ja talvella mäenlaskua. Eräs kesäinen leikki oli, kun setä loikoili ruokatunnilla pihanurmikolla, niin kokeilimme saako hän siepatuksi meidät kiinni, kun lähestyimme häntä. Pidimme setää Damppu-jättiläisenä, joka esiintyi Yhteishyvä-lehden Tommi Typykkä ja Mestari Lanka -nimisessä sarjakuvassa, ja tämä jättiläinen pyrki vangitsemaan lapsia. Setä oli hyvä sadun kertoja, kertomisen alkuun tarvittiin lankakerä ja siitä sitten kertomus alkoi purkautua. Juhani-serkku oli lapsena varannut lankakerän mukaansa kyläreissulle lähtiessä.
Niiden parin vuoden ajalta, jotka Ikoinniemellä asuimme, ei mieleeni ole jäänyt veljesten perheiden kanssakäymistä. Isäni kävi töissä päivittäin Kiilanmäellä syntymäkodissaan. Hämäränä muistikuvana on, että jouluaaton aterialle olisimme kokoontuneet sedän perheen kanssa. Joulupukki varmaan vieraili ja lahjojakin saatiin, mutta lahjoista ja illan ohjelmasta ei muistiin ole tallentunut. Mieleeni on jäänyt sellainen hokema ”muori se nurkassa perunoita kuori ja luuli olevansa taivaassa”. Olin sen varmaan vanhemmilta veljiltä kuullut ja sitä toistellessa sain nuhteita setälän palvelijalta.
Täällä ollessamme sisaremme Hanne Emilia kuoli hinkuyskään vuoden vanhana. Hän oli juuri oppinut kävelemään. Muistan, kuinka äitini kuolevaa lasta lämmitteli sylissään kamarin uunin edessä. Suhtautuminen kuolemaan oli luontevaa, sillä silloin kuoltiin kotona, omaisten läsnäollessa. Vaikka olin lapsi, niin tajusin Hannan kuoleman jättäneen tyhjän paikan perheeseemme. Vielä suuremman menetyksen olivat kokeneet isäni vanhemmat, sillä heidän 11:stä lapsesta kuusi menehtyi lapsena. Koskaan näistä kuolleista sisarista en kuullut puhuttavan.
Ikoinnimeltä muutimme Kiilanmäelle Tauno-sedän omistamaan asuntoon, joka sijaitsi samassa pihapiirissä. Isäni työmatka lyheni, ei tarvinnut kuin pihan yli mennä. Nyt oli vuorossa tutustuminen Kiilanmäen serkkuihin, joita oli kahdeksan: Taimi, Liisa, Maija, Leena, Kaisa, Aune, Juhani ja Pekka. Seuraamme perustamassa heistä olivat Taimi, Maija, Kaisa ja Juhani.
Veljesten perheiden perinteisiä yhdessäoloja olivat syksyiset lammaskaaliateriat. Ne ajoittuivat Mikon päivän tienooseen, silloin lampaat yleensä otettiin sisäruokintaan. Syksyllä ilmojen kylmettyä aloitettiin syysteurastukset. Joulun aikoina vierailu tapahtui Tapanina ja Uuden vuoden pyhinä vuoronperään Tauno- ja Heikki-setälässä. Ruokapöydän antimina olivat perinteiset jouluruuat, livekalat, kinkut, joissa oli paksusti läskiä, rosolli ja laatikot. Näillä aterioilla tarjottiin myös kopratalkkunaa ja kotona valmistettua ryynimakkaraa. Kopratalkkuna valmistettiin kotona tehdystä talkkunajauhosta keittämällä jäykäksi puuroksi, jota sitten otettiin käteen ja puristettiin palloksi ja syötiin voin kanssa. Hyvvee oli.
Ryynimakkara valmistettiin niin, että puhdistettu eläimensuoli täytettiin keitetyllä ohraryynipuurolla, sidottiin päistä, kiehautettiin ja pantiin kylmään tilaan. Sieltä niitä tarpeen tullen otettiin, paistettiin leivinuunissa, jota talvisin lämmitettiin joka päivä, ja syötiin kinkunliemen tai karjalanpaistin kera. Maukkaita olivat. Ruokapöydässä Heikki-setä kertoili kaskuja, joissa hovinarrilla oli pääosa. Mistä aikuiset keskustelivat, siitä ei muistiini ole jäänyt – varmaan silloinkin omassa maassa ja maailmalla tapahtuvia asioita pohdittiin.
Sisarusten keskinäinen suhde oli läheistä ja sopuisaa. Tietooni ei ole tullut mitään sellaista, josta olisi jäänyt jotakin ”hampaankoloon”. Kiintymys Kiilanmäen syntymätienooseen heillä säilyi vahvana koko eliniän. Sisaret Hanna ja Kaisa vierailivat ahkerasti syntymäkodissaan ja lomailivat kesäisin siellä. Meistä lapsista tätien vierailu oli eräs odotetuimpia, sillä aina heillä oli tuliaisia annettavana. Kaisa-tädin vakiotuominen oli mustat trikoiset uimahousut, eikä meillä muuta paljon kesäisin päällä ollutkaan. Onkiminen oli Kaisa-tädin lempiharrastus.
Muita sukulaisvierailijoita olivat Sylvi Laaksovirta, joka lomaili kesäisin huvilallaan Ikoinniemellä, Valli, Riitta ja Utrasniemeltä tullut Pekka Hannikainen, joka osteli kylämatkoillaan eläintennahkoja sekä Muur-Jussi. Muur-Jussi, oikealta nimeltään Juhana Kosonen, oli muurari ja isoisäni kaksoissisaren Justiinan puoliso. Hanna-sisar majoitti puolestaan veljesten perheitä, kun he kävivät Helsingissä. Talvisodan jälkeen asui ”evakkona” Jääsken kunnanlääkäri Tauno Hannikainen perheensä kanssa Ikoinnimellä Heikki Hannikaisen kotona. Täällä ollessaan hän vieraili perheissämme ja hoiti Arvo-veljeäni ja minua, kun sairastimme keuhkokuumetta.
Entä mitä leikimme ja harrastimme lapsuudessamme? Joulunaikaisissa tapaamisissa me nuoremmat serkukset usein leikimme saaduilla joulukorteilla vilkutusta, jossa vastapuoli yritti arvata montako korttia niitä heiluttavalla oli. Jos arvasi oikein, sai kortit itselleen, jos väärin, joutui antamaan omistaan. Voittajaksi tuli se, jolla oli eniten kortteja. Muita korttipelejä olivat Musta Pekka ja Hullunkurinen perhe. Varsinaisia joululeikkejä en muista leikityn näissä tapaamisissa, niitä kyllä koulun joulujuhlissa leikittiin. Talvisin asuinympäristö tarjosi oivan ympäristön hiihdolle ja mäenlaskulle, sillä pihasta oli suunta vain alaspäin. Jäätyneet järvet olivat oivallisia luistinratoja ennen lumen satamista, vain rannat olivat rajoina. Napakelkan kyyti oli sen ajan formula-ajoa. Erään joululoman aikana saimme nauttia taitoluisteluesityksestä, joita tätinsä luona Helsingissä asuva Kaisa-serkku kotonaan lomalla ollessa esitti. Kylän nuoret miehet oli hyväntahtoisesti hänelle areenan jäälle avanneet. Luistimina meillä oli hokkareita, nurmeksia ja sahanteristä valmistettuja kotitekoisia menopelejä. Potkukelkat olivat mainioita menopelejä järven jäällä. Kotonani oli isäni tekemä kelkka.
Keväällä pälvien tullessa ruutupelit ja seinäpallo tytöillä ja ressinpeluu pojilla olivat ajankohtaisia. Ressinpeluuta oli kahta lajia: seinä- ja tikkuressiä. Pelivälineinä olivat venäjänvallanaikaiset 5- ja 10-penniset. Seinäressissä kolikkoa lyötiin seinään ja yritettiin saada se pomppaamaan niin lähelle pelikaverin kolikkoa, että vaaksanmitalla siihen yltäisi, ja jos ylsi, niin voitti sen itselleen. Tikkuressissä kolikkoa heitettiin määrätyn matkan päässä olevaa tikkua kohden. Tikun ympäriltä vaaksan mitan päässä olevat sai itselleen. Lumien sulettua ja pihojen kuivuttua siirryttiin pelaamaan erilaisia pallopelejä: neljääsuolaa, kuningaspalloa, polttopalloa, tervapataa, salkotennistä ja rinkipalloa. Berliinin olympialaiset, jotka pidettiin 1936, innosti urheilemaan lajeina pituushyppy, kolmiloikka, korkeushyppy, seiväshyppy, kuulantyöntö ja keihäänheitto. Omat ennätykset korkeudessa Kalevi Kotkasen tyylillä oli 125 cm ja seipäällä 185 cm. Juoksussa olimme Salmisia, Askoloita ja Iso-Holloja, jotka silloin saivat kolmoisvoiton 10 000 metrillä. Sunnuntaisin kirkkoajan jälkeen kokoontui oman porukan lisäksi naapureiden poikia pelaamaan kuningaspalloa. Heitä olivat Paavo Salminen, Matti ja Ville Valtonen ja Tauno Luukkainen. Heidän kiinnostuksensa kohteena taisivat pallopelien ohella olla myös serkkutytöt.
Piilosillaolo oli myös mieluinen leikki. Niitä olivat kuurupiilo, karttupiilo ja vinkkipata – tämän piilosillaleikin toi Helsingistä Kaisa-serkku. Kuurupiilosta oltiin syksyisin hämärätunnin aikana sisällä. Hämärätuntia vietettiin illalla ennen varsinaisen pimeän tuloa. Pukspeliä pelattiin maastossa. Kesäaikana osallistuimme kykyjemme mukaan maataloustöihin, marjastimme, keräsimme sieniä, teimme kerppoja lampaille ja kalastimme. Osallistuimme sota-aikana keräystalkoisiin, joissa kerättiin luita, kumia, alumiinia ja messinkiromua. Läheiset järvet mahdollistivat uintiharrastuksen – ja hyvin paljon sitä harrastettiinkin. Uimataidon opimme nuorina. Leiritoimintaa tarjosi Suojeluskuntajärjestö naapurikylässä Ritosaaressa, jossa myös kyläkoulumme sijaitsi. Leireillä opeteltiin järjestäytymistä, suunnistusta, ammuntaa, urheiltiin kilpaa ja oli maastoleikkejä. Ammunnasta pienoiskiväärillä voitin kolmannen palkinnon kolmella laukauksella pistemäärän ollessa 23. Kuudenkymmenen metrin juoksussa olin toinen. Leiriltä tehtiin retki Tervahöyry-laivalla Punkaharjulle. Ruokahuollosta vastasi paikallinen Lotta-osasto, jossa vanhemmat serkut olivat. Majoitus oli teltoissa. Oman telttakunnan nimi oli Nappulavillet. Jostakin syystä nimikilvestä hävisi kolme ensimäistä kirjainta ja niin olimme pulavillejä.
Kolmekymmentäluvun loppupuolella sodan uhka Euroopassa voimistui. Myös Suomi tunsi alueensa uhatuiksi. Idästä tulevaan uhkaan varauduttiin aloittamalla linnoitustyöt Karjalankannaksella. Tuhannet miehet ja naiset osallistuivat vapaaehtoisesti linnoitustyötalkoisiin, myös Heikki-setä. Talvi- ja jatkosota toivat muutoksen perheiden elämään. Otettiin vastaan evakkoja ja majoitettiin heitä. Isä ja sedät eivät osallistuneet Talvisotaan ikänsä perusteella. Jatkosodan alkaessa saivat isäni ja Heikki-setä, minä 12 v. ja Arvo-veljeni määräyksen IS-joukkoihin Savonlinnaan. Kotipaikkamme kuului silloin sotatoiminta-alueeseen, ja alueella oli suoritettu linnoitustöitä, joissa työskenteli myös paikkakuntalaisia. Läheisin linnoitus sijaitsi 5 kilometrin päässä Kaartilassa, jossa oli kahden kuudentuuman rannikkotykin asemat ja tarvittavat rakennukset henkilökunnalle ja miehistölle. Kyseiset tykit eivät tästä asemasta käsin osallistuneet taistelutoimintaa, vaan ne siirrettiin taistelujen edetessä uusiin asemiin, ainoastaan ilmatorjunta-aseita käytettiin lentokoneita vastaan.
Sotatoimien suopean kehityksen johdosta Heikki-setä vapautui hoitamaan kotitilaansa ja isä sai siirron vartiotehtäviin edellä mainitulle tykistön alueelle. Siirtoon vaikutti suojeluskunnan päällikkö Hermanni Halonen. Vanhemmat veljeni, Ilmari ja Arvo, olivat osan aikaa isän apuna ja itsekin muutamia kertoja hänen seuranaan. Kun patteriston varastot oli siirretty sotatoimialueelle, niin vartiointi lopetettiin ja isä kotiutettiin marraskuun lopulla. Serkuista Taimi ja Kaija toimivat lottina sotatoimialueella ja Liisa ilmavalvontatehtävissä, Ilmari-veli oli viestijoukoissa Kannaksella ja Arvokin 17-vuotiaana pioneeriksi koulutettavana Korialla. Kotiuttamisen jälkeen isän vakituinen, noin 8 vuotta kestänyt palvelusuhde syntymäkodin tanhuvilla ei enää jatkunut. Uskon, että isäni työpanos veljensä palveluksessa oli enemmän kuin pelkkä työsuhde, vaan siinä oli mukana myös rakkaus syntymäkotiin.
Sodan jälkeen vanhat perinteiset tapaamiset loppuivat, ja yhteys jatkui erilaisten työsuoritusten ja merkkipäivien merkeissä. Rakentajana isän työn tuloksia on vieläkin käytössä ja hänen uurastuksensa jatkui yli 90 ikävuoteen. Sisarussarjasta ensimmäisenä sai kutsun ajasta iäisyyteen Tauno 66-vuotiaana, Hanna 77-vuotiaana, Heikki 86-vuotiaana, Eemil 94-vuotiaana ja Kaisa 97-vuotiaana. Heidän lapsistaankin on jo moni siirtynyt ajanrajan taakse ja nuorimmatkin ovat pian 80 täyttäviä.
Minkälaisen henkisen ja hengellisen perinnön he jättivät jälkipolvelle? Isänmaanrakkaus, syvä kiintymys kotiseutuun ja synnyinpaikkaan, usko ja luottamus Jumalaan, rehellisyys ja ahkeruus, itsensä ja yhteiskunnan kehittämiseen osallistuminen. Lisäksi he ottivat vastuuta yhteisten asioiden hoidosta kunnan, seurojen, yhdistysten ja osuustoiminnallisten sekä neuvonnallisten järjestöjen toiminnassa. Sukuseuran perustajina he laajensivat sukuyhteisön ulottuvuutta.
Omaan elämänkatsomukseeni sain hyviä vaikutteita Ikoinniemen setälästä, sedältä, tädiltä ja serkuilta työskennellessäni siellä nuoruudessa useana vuotena. Kaija ja Sirkka-Liisa pitivät yhteyttä kirjeitse aloittaessani opiskelun. Setä otti yhteyttä asuessani Helsingissä hänen siellä käydessään ja hän myös vieraili kodissamme Keuruulla ja Laukaassa. Tämän päivän yhteyttä hoidellaan kännykällä merkkipäivien ja joulun tervehdyksiä vaihtaen.
Laukaassa 5.11.2008
Eino Hannikainen
