Muistoja matkan varrelta
Sukuseuramme perustamisesta tuli huhtikuun 5. päivänä kuluneeksi 75 vuotta. Ihmisikäänkin verratessa se on järjestön kohdalla kunnioitettava saavutus. Meitä on vielä muutamia elossa, jotka saimme olla läsnä jo historiaan kuuluvassa tilaisuudessa.
”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisillekin” -hengessä Hannikaiset lienevät konnuillaan eläneet ilman suurempaa uhoa saavutuksistaan. Tarvittiin Kiilanmäen Hannikkalan Maija-tytär tuomaan sukuun vävy, Mauno Uusikangas, joka ulkopuolelta tulleena näki, että kannattaisi herätä yhdessä vaalimaan ja tallentamaan sitä rikasta perinnettä ja perintöä, jota Hannikaisilla on ollut tarjota kansamme kulttuuriin.
Olin kyseisenä vuotena Reino-serkun kanssa oppilaana Helsingin kristillisessä kansanpistossa. Kun tiesimme Savonlinnasta tulevan junan aikataulun, menimme vastaanottamaan sukulaisiamme ja saattamaan heidät majapaikkaansa Tannereille. Lauantaipäivän aikana shoppailin heidän kanssaan kaupungilla etsien Ilmari-veljen kanssa vaatetusliikettä puvun ostamista varten, ei ollut paljon valinnan varaa, mutta saimme hänelle puvun iltaa varten. Isäni Emil, Reinon Heikki-isä, Juhani-serkku ja veljeni vierailivat opistolla – isäni ja setäni olivat käyneet Otavan kansanopiston.
Tätimme Hanna Tanner pyysi Reinoa ja minua tulemaan aikaisemmin kokouspaikalle Ravintola Kestikartanoon. Siellä oli paikalla Hanna-täti, Sylvi Laaksovirta, Heikki Hannikainen, muistaakseni Antti Hannikainen ja serkkuni Taimi – oliko muita, sitä en muista. Nämä henkilöt suunnittelivat istumajärjestystä virallisen kokouksen jälkeen tapahtuvalle sukuillalliselle. Sitä pohtivilta Taimi kyseli, minne sijoitetaan hänen kummisetänsä eli isäni, johon Heikki: ”Kuka hän on?” Istumajärjestelyn piiriin kuuluivat ennestään tunnetut suvun jäsenet. Nämä saivat paikat päätypöydässä ja siitä lähtevän kahden pöydän alkupäistä, muu kokousväki saisi sijoittua vapaasti. Reinon ja minun tehtäviin kuului vastaanottaa ja ohjata tulijoita. Taisimme seisoa vähän epätietoisina siitä, miten toimia, koska Elina Laaksovirta vinkkasi, että auttakaa rouvia pääsemään turkeistaan.
Lähimmät pöytäkumppanit olivat Väinö Hannikaisen 10-vuotias Leena-tytär, Marja ja Tuulikki, Arvo Hannikaisen tyttäret, Alpo Hannikainen ja isäni, joka vatsavaivaisena istui ihan pöydän alapäässä, josta oli helppo tehdä vessassakäyntejä. Vähän kauempana istuva Elina vinkkasi jälleen, että koeta päästä puheen alkuun Leenan kanssa. Niin kyselemällä häneltä koulunkäynnistä pääsimme jutun alkuun. Elinan ”syytä” oli se, että kolmekymmentä vuotta tämän jälkeen hän esitti minua johtokuntaan, johon tulin valituksi ja vuoden päästä puheenjohtajaksi. Ilman Elina Kotirantaa (Laaksovirta) ilmeisesti en näitä muisteluja HannikaisKanawaan kirjoittaisi.
Hannikaisten sukuseura ry. on perustettu Helsingissä 5.4.1947, jolloin 88 Hannikaisen suvun jäsentä kokoontui ravintola Kestikartanoon neuvottelemaan sukuseuran perustamisesta.
Toinen Kesäkokous pidettiin ensimmäisenä elokuuta 1954 Savonlinnassa hotelli Totissa. Perhettämme edusti isä ja Inkeri-sisareni. Ilmarin kanssa jäimme ”kotimiehiksi”, vaikka kotimme ei välttämättä sitä tarvinnut. Sunnuntainen kotona olo häiriintyi, kun naapurista tultiin Ilmaria pyytämään puhelimeen ja kerrottiin, että kokouksessa mukana oleva prof. Ilmari Hannikainen haluaisi tavata ”kaimansa.” Puhelimessa kerrottiin, että häntä tulee hakemaan Reino-serkku Riitta Hannikaisen autolla. Eipä siinä Ilmari voinut kieltäytyä, vaan ”pyhäkamppeet” päälle ja kävelemään 5 kilometrin päässä olevalle maantielle.
Kuva on otettu joko Aili ja Aukust Hannikaisen Kyllönmäen talolla Kerimäellä tai Punkaharjulla Saimi ja Peter Hannikaisen Riihikankaan talolla. Ilmari-nimeä Tyynen ja Emilin esikoispojalle oli esittänyt äidin serkun tytär Mirjam Kinnunen, joka oli ollut ihastunut vanhemman ”kaiman” pianomusiikkiin.
Tämä tapaaminen oli ainutkertainen, josta ei ole mainintaa vuosikertomuksessa, enkä muista kertoiko veljeni, mistä kaimakset oli keskustelleet, on vain yhteinen kuva muistona.
Kesäkokouksessa 26. ja 27. heinäkuuta 1980 Nurmeksessa syntyi yhteys sukuseuralla Nurmekseen siellä asuvaan rouva Kerttu Nikkaan, jonka johtama lapsikuoro tervehti meitä laululla. Kuoron johtajaa halaamalla kiittäessäni en arvannut, että syntyi ystävyys hänen kuolemaansa asti. Hän oli puolisonsa Leon kanssa yhdyshenkilöinä moniin Nurmeksessa pidettäviin tapahtumiin, joihin seuraamme kutsuttiin. Näitä oli P.J. Hannikaisen patsaan ”Laulupuun” paljastamistilaisuus 15.8.1984, Karjalaisten laulun 100-vuotisjuhla 31.7.1999, jonka yhteydessä pidettiin kesäkokous, Nurmeksen kaupungin 125-vuotisjuhla 6.12.2000 ja P.J. Hannikaisen syntymän 140-vuotiskonsertti 11.12.1994. Mikäli mahdollista, niin pyrin näihin ja muihin edustustilanteisiin saamaan mukaan jonkun sukuun kuuluvan jälkeläisen tai jäsenen. Näitä olivat muun muassa Marja Ollila, Jyri Ollilan perhe ja Anna Maija Pitkänen, Sirkkaliisa Hannikainen, Alli Mikkola, puolisoni Kaisa-Liisa ja tyttäreni Elina.
Näillä edustusmatkoilla tutustuin kaupunginjohtaja Pertti Vainionpäähän. Yllätyin hänen puhelinsoitostaan 20.12. 1999, jossa hän kiitti HannikaisKanawa-lehdestä ja samalla pyysi, voisinko varata hänelle joulukuusen, jonka hän veisi Äänekoskella asuvalle naisystävälleen. Perheen joulukuusen haun yhteydessä tämänkin toivomuksen sain toteutetuksi. Sinä jouluna metsissä oli lunta jopa 70 senttiä. Aattona Vainionpää haki kuusen ja näinkin sai tuottaa jouluniloa kaukaa tulleelle. Kuvassa Marja Ollilan kanssa kaupunginjohtaja Vainionpään seurassa 11.12. 1994.
Eino Hannikainen
