Rainer Hannikaisen tuntevat monet sukuseuran jäsenet aika hyvin. Onhan hän nykyään (vuonna 2016) Hannikaisten sukuseuran esimies ja ennen sitä seuran puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Mutta kuka on Rainer Hannikainen? Mitkä ovat hänen elämänsä vaiheet? Näistä asioista on tarkoitus kertoa seuraavassa.

Sulkavan Hannikaisten jonkinlaisena patriarkkana on pidetty Veerti Hannikaista (25.8.1893 – 4.4.1966), Aron talon isäntää. Rainer on hänen poikansa Arvon poika eli Veertin pojanpoika. Rainer on syntynyt 12.11.1948 Sulkavalla Auvilan koululla, jossa hänen äitinsä Hilkka Hannikainen toimi sijaisopettajana. Siihen aikaan ei ollut mikään ihme, että lapset syntyivät kotona kätilön avustuksella, koska lähin synnytyslaitos sijaitsi 60 km:n matkan päässä Savonlinnassa.

Siitä se Rainer-pojan elämä lähti kehittymään rauhallisissa maalaisoloissa. Reipas ja itsenäinen hänestä tulikin ihan alusta alkaen, jopa niin reipas, että kerran pieneksi aikaa yksin jätettynä koulun pihamaalle, hän hävisi teille tietymättömille. Häntä etsittiin epätoivoisesti läheisestä metsästä, eikä Saarijärven rantakaan ollut kaukana. Mutta häntä ei löydetty. Silloin äiti otti polkupyörän ja lähti maantietä pitkin ajamaan Aron talolle päin, siis ukin ja mummin kotia kohti, ja siellä seisoi puolen kilometrin päässä 2-vuotias pikkumies keskellä tietä kuunnellen tietysti äidin huutoa. Äidin kysyessä, minne se Rainer-poika on oikein menossa, poika vastasi: ”Ukin mummin Alolle”. Matkaa olisi kyllä vielä ollut pari kilometriä. Näytti sitä määrätietoisuutta olevan jo elämän alkutaipaleella.

Sulkavalta Rainer muutti 3-vuotiaana perheen mukana äidin uuteen työpaikkaan Orimattilaan. Siellä hänen mieluisin paikkansa oli äidin luokkahuone, jossa hän ketään häiritsemättä istui kiltisti pulpetissa pienestä pitäen ja oppi siinä samalla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan varsin nuorena kuin itsestään.Eipä siinä auttanut muu kuin aloittaa koulunkäynti jo kuusivuotiaana. Tosiasiassa Rainer aloittaessaan koulun syksyllä oli vasta viisivuotias ja täytti kuusi vuotta vasta marraskuussa. Muuten homma kävi hyvin kaikissa muissa kouluaineissa paitsi urheilussa, joka kuitenkin oli hänen lempiaineensa. Hän oli hyvin kilpailuhenkinen, mutta takkiin tuli kilpailuissa. Ainakin voitto jäi saavuttamatta, voimat eivät vain riittäneet. Kova halu Rainerilla oli esimerkiksi hiihtämiseen, niin että hän hiihti eräänä talvena 800 km suorittaen koululaisten mestarimerkin. No, tulihan se voitonhetkikin vihdoin oman koulun hiihtokilpailuissa. Ja makealtahan se maistui niin pojasta itsestään kuin äidistä ja isästä, jotka toimivat huoltajina.

Voitto oman koulun hiihtokilpailuissa

Valtava innostus myös yleisurheiluun, erityisesti hyppyihin sai Rainerin pyytämään isää hankkimaan hänelle seiväshyppytelineet ja bambu-seipään. Koulun jälkeen aika kului ahkerassa harjoittelussa. Telineet sijaitsivat koulun urheilukentän laidassa, mutta vauhti oli otettava koulun nurkan takaa! Se oli hauskan näköistä katsella. Siinä Rainer vietti vuosia vapaa-aikaansa hyppien vuoroin korkeutta ja seivästä. Pituushyppyä oli hyvä harjoitella koulun hyppypaikalla. Jalat, erityisesti nilkat, olivat tiukalla ja ajoittain rasittuivat liikaakin.

Oppikoulun Rainer kävi Lahden Lyseossa vv. 1960 – 68. Jo kansakouluaikana aloitettu hyppyharjoittelu kantoi hedelmää niin, että Rainer voitti Lahden oppikoulujen välisissä kilpailuissa pituushypyssä alle 16-vuotiaiden sarjassa mestaruuden tuloksella 6,15 m. Paikallinen sanomalehti kiinnitti huomiota hyvään pituustulokseen ja ennusti hyviä mahdollisuuksia urheilun alalla. Samoissa kilpailuissa Rainer saavutti kolmannen sijan sekä 100 m:llä että korkeushypyssä. Pari vuotta myöhemmin pituushyppytulos toi toisen sijan tuloksella 6,75 m. Innostusta harjoitteluun oli, mutta erityisesti nilkat eivät kestäneet kovaa rasitusta. Harjoittelu oli jätettävä harrastuksenomaiseksi.

Ylioppilaaksitulon jälkeen vuonna 1968 Rainer halusi suorittaa varusmienpalveluksen heti seuraavaksi, että sekin homma olisi sitten tehty eikä kiusaisi myöhemmin. Varusmiespalvelun hän suoritti Karjalan prikaatissa Vekaranjärvellä (alokaskoulutuksen) ja Kouvolassa (aliupseerikoulun) sekä Haminassa reserviupseerikoulun. RuK:n aikana silloinen komppanianpäällikkö kyseli, ketkä olisivat kiinnostuneita osallistumaan Kadettikoulun pääsykokeisiin. Halukkaita ilmoittautui noin kymmenkunta. Tiedossahan olisi kolmen päivän pääsykoe Helsingissä kesäkuussa 1969. Rainer päätti myös osallistua kokeisiin. Lahden rautatieasemalla pääsykoepäivän aamuna oli junaa odottamssa Rainerin lisäksi myös kaksi tuttua luokkakaveria Lahden Lyseosta. Myöhemmin selvisi, että kaikki Lahdesta tulleet olivat hyvksyttävästi suoriutuneen kokeista. Siitä se sotilasura alkoi. Rainerillahan on ollut ”kyseenalainen” kunnia kuulua ns. suuriin ikäluokkiin, jolloin kaikille aloille oli runsaasti pyrkijöitä. Kyseisenä vuonna Kadettikouluun otettiin 70 opiskelijaa, joka oli noin 18 % valintakokeisiin hyväksytyistä.

Kadettikoulun koripallomestaruus vuonna 1970

Varusmiespalveluksesta kotiuduttuaan Rainer ehti olla ”siviilissä” noin viikon verran, kun Kadettikoulu alkoi syyskuun puolivälissä 1969. Edessä oli kahden ja puolen vuoden rankka opiskelu. Kesälomatkin olivat vain kuukauden mittaiset. Monipuoliseen koulutukseen kuului monenlaista teoriatietoa matematiikasta alkaen ruumiillisen kunnon harjoittamiseen mahdollisimman kestäväksi kaikissa olosuhteissa. Viimeksi mainitunlaisissa harjoituksissa vedettiin kadettioppilaiden kunto ja kestävyys aivan viimeiseen, kun heidät talvipakkasella vietiin Lappiin harjoituksiin. Taisi joku siellä erämaassa kovassa talvipakkasessa hangessa rypiessään ja viimeisillä voimillaan kohdetta etsiessään nähdä kagastuksenkin läheisestä valoa loistavasta talosta, joka ikävä kyllä hävisi näkyvistä ja oli vain pakko jatkaa kompassin määräämään suuntaan läpiväsyneenä. Monenmoisen sotilaskoulutuksen lisäksi Kadettikoulu antoi tapakasvatusta mm. ruokailutapojen ja tanssitaitojen osalta. Ratsastusta ja hevosen käsittelytaitojakin opetettiin. Koulun aikana käytiin myös ajoneuvokurssi Lahdessa.

Koska Rainer oli valinnut aselajikseen rannikkotykistön, tapahtui koulutus edelleen Santahaminassa, mutta sotakouluna oli Rannikkotykistökoulu. Siirto kadettikoulun ”puskajusseista” herrasmiesmäiseen tykistöopiskeluun oli melkoinen. Mm. linnakkeilla harjoituksissa nukuttiin kahden lakanan välissä. Teltassamakoilu oli taakse jäänyttä elämää. Näitä ja monia muita tiukkoja paikkoja oli sitten mukava muistella, kun Kadettikoulu maaliskuun lopulla v. 1972 loppui ja päästiin työn touhuun.

Armeijassa on sikäli mukavaa, ettei tarvitse uutterasti etsiä työpaikkaa. Tulevan palveluspaikan sai valita kurssimenestyksen perusteella jo vuotta ennen opiskeluajan päättymistä. Valmistuttuaan Rainer vietti viikon loman ja siirtyi v. 1972 huhtikuun alussa ensimmäiseen työpaikkaansa, joka oli Kotkan edustalla oleva Kirkonmaan linnake. Linnake sijaitsee noin 10 km Kotkasta. Koska oli talvikausi ja meri edelleen jäässä, yhteysvene jätti ihmiset ja tavarat noin kilometrin päähän saaren laiturista. Vastassa jäällä oli pari hevosta rekineen odottamassa. Näillä siirryttiin sitten kuivalle maalle. Pikkasen oli touhu pannut nuorta luutnanttia mietityttämään. Ensimmäinen asunto oli rivitalossa, 3 huonetta ja keittiö. Huonekaluina oli sänky ja pieni pöytä, joten tilaa oli. Ei kuulemma ollut pienempiä asuntoja. Parin kuukauden päästä piti sitten muuttaa pienempään. Se oli mieluinen muutto. Linnakkeella oli koulutettavana noin 300 varusmiestä, lähinnä alokkaita.

Parin vuoden päästä kävi käsky siirtyä Rankin linnakkeelle, joka on saarena vehmas ja Kirkonmaahan verrattuna kooltaan huomattavasti pienempi. Koulutettavia oli myös vähemmän, pääasiallisesti tykkimiehiä. Rankki sijaitsee merellä noin 10 km Kotkasta. Kaupunkiin oli suora näköyhteys. Joskus iltaisin sai silloinen yliluutnantti katsella Rankin kallioilta kaupugin menoa haikein mielin. Mitään ylimääräisiä kuljetuksia ei kaupunkiin kuitenkaan järjestetty. Vesibussit kulkivat arkisin aamuin illoin sekä varusmiesten iltalomailtoina keskivikkona. Kaupunkiin kyllä pääsi, mutta takaisin vasta seuraavana aamuna.

Rankin aikaan sattui ikävä nilkan murtuminen lentopallopelissä. Paraneminen kesti noin puoli vuotta. Noin kuukauden Rainer oli kuntoutettavana Lahden sotilassairaalassa. Nilkkaan jäi osittainen invaliditeetti. Rankista Rainer siirtyi mantereelle Kyminlinnan linnoitukseen, joka sijaitsee noin 10 km Kotkasta. Kyminlinnassa oli Kotkan Rannikkopatteriston esikunta ja esikuntakomppania, jonka päällikkönä Rainer toimi. Kyminlinna-aikana Rainer ja Helena vihittiin 3.7.1976. Kotkasta meno jatkui kapteenikurssille Helsinkiin Rannikkotykistökouluun. Kurssi kesti yhdeksän kuukautta, jona aikana Kotkan keskussairaalassa syntyi 26. marraskuuta ensimmäinen lapsi Heidi.