Suvun kantatila Kiilanmäki

Hannikaisten suvun juuret ovat Säämingin pitäjän Kiilanmäen kylällä. Ensimmäisenä Kiilanmäen isäntänä mainitaan manttaaliluettelossa 1699 Hannu Pekanpoika Kosoinen. Hänen jälkeensä tila siirtyi Kosoisen pojalle Erikille, joka käytti Kerimäen talvikäräjien pöytäkirjassa (1704) sukunimenään myös Hannikaista.

Nykyisen päätalon katolla pyörii viiri, jossa vuosiluku 1722 kertoo suvun asettumisesta paikalle noin 300 vuotta sitten. Vuonna 1723 Kiilanmäen omistajaksi mainitaan Erik Hannikaisen vaimo ja poika Erik Erikinpoika (s. 1704), joka mainitaan Säämingin kirkkoherranviraston selvityksessä ensimmäisenä tunnettuna Hannikaisena.

1640-luvulla jalosukuinen vänrikki Olof Granatenburg, Olavinlinnan päällikön poika, oli saanut haltuunsa ja muodostanut kahdesta autiosta talosta ratsutalon eli Kiilanmäen. Olof yleni kapteeniksi asti ja oli hyvin riitaisa ja väkivaltainen mies, sotilas kun oli. Myöhemmin hän joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja 1700-luvun alusta löytyy maininta Kiilanmäen isännyyden siirtymisestä Kososten suvun haltuun.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1722 maakirjassa mainitaan isännäksi Erkki (Eerik) Hannunpoika Kosoinen, joka jostain syystä muuttaa nimensä Hannikaiseksi. Samaa isäntää kutsutaan myös nimillä Erkki Hannikainen ja Erkki Hannunpoika Hannukainen. Hän lienee siis ensimmäinen virallisesti Hannikaisen nimeä käyttänyt. Näin siis aatelismiehen perustama noin tuhannen hehtaarin kokoinen suurtalo ja ruustholli oli siirtynyt sääminkiläisen talonpoikaissuvun käsiin. Tilaan kuului myös aikanaan ”takamaita” Kongonsaaressa, jonka pohjoisosa on edelleen Kiilanmäen kylää.

Isojaossa, joka toteutettiin Säämingissä pääosin 1800-luvun puolivälissä, Kiilanmäki jaettiin neljään rekisteritilaan. Tilojen nimet viittaavat suvun nimiin: Hannikkala, Mikkola, Anttila ja Kuuttila. Lieneekö jako tehty neljän sisaruksen kesken, jossa vanhin sisaruksista jäi isännöimään Hannikkalaa ja nuoremmat veljensä Mikko ja Antti sekä siskonsa, joka oli avioitunut Kuutin kanssa, saivat omat osansa ja nimensä tiloille?

1700-1800 -luvut olivat kaskiviljelyn aikaa Savossa. Alueen mäkiset kallioiset ja kiviset maat tekivät laajempien peltoalueiden raivauksesta varsin työlästä. Talojen ympäristöt oli äkkiä kaskettu jo useampaan kertaankin ja sadot taantuivat niissä. Siksi vallattiin uusia kaskimaita, jotka saattoivat olla hyvinkin kaukana päätilasta. Kiilanmäen rantametsätkin ovat kaikki vanhoja kaskialueita, josta merkkinä olivat vielä 1970-luvullakin vanhoille kaskimaille tyypilliset laajat koivikkometsät.

Pietarin kaupungin perustaminen ja nopea kasvaminen vaikutti myös itäiseen Savoon voimakkaasti. Tämä kehitys auttoi karjatalouden yleistymisen alueella. 1800-luvun loppupuolella oli jo kaikki kaskeamiseen kelpoiset maat käytetty ja niistä oli vaikea saada kunnon satoja. Kasvavaan Pietariin upposi kaikki maataloustuotteet ja niitä kuskattiin lotjilla ja myöhemmin höyrylaivoilla. Sinne tarvittiin myös polttopuuta uuneihin ja tervaa laivoihin. Nämä toivat sopivasti lisätienistiä kivisten ja pienien peltotilkkujen viljelyn oheen. Kiilanmäen kankailtakin löytyy tervahautoja, joissa poltettua tervaa muun muassa ukkini Tauno Hannikainen on kuskannut laivalla voin ja halkojen ohella Pietariin 1900-luvun alussa.

Metsällä on siis ollut kautta aikain merkittävä osa Kiilanmäen isäntien taloudessa. Puuta on poltettu kaskena ja puusta on poltettu tervaa. Myöhemmin puuta on myyty saha- ja vaneriteollisuuden sekä kuitua käyttävän teollisuuden raaka-aineeksi. Metsän merkitys on suuri nykyäänkin, metsätalouden ollessa tilan päätuotantosuunta tänä päivänäkin. Tilalla on myös vuokrattavia lomamökkejä. Voisi sanoa historian toistavan jotenkin itseään. Pietarilaiset lomalaiset ovat nimittäin merkittävä asiakasryhmä nykyäänkin. Talon ympäröimillä kivisillä mäkisillä pelloilla kasvaa nykyään maustekasvi kuminaa, jonka kukinnasta oheinen kuva.

Toivoa sopii, että suvun vanhan kantatilan pitkä historia saa vielä monta uutta lenkkiä sukupolvien ketjussa.

Juha-Pekka Hannikainen
Hannikainen Kiilanmäen isäntänä
yhdeksännessä polvessa

Lähteenä käytetty:
Pekka Lappalainen, Säämingin Historia 197