Suomen ja Venäjän rajaa täytyi monen miehen jättää mielestänsä heinänteon ja monet muut talonpoikaiset raateet, ja suojella omaisuuttansa, sillä ne senaikuiset raat kasakkaparvet liikkuivat pitkin rajaa, joka kylässä, pian joka talossa, ja joka muistaa näitä aikoja, se voipi vaan kertoa näiden käytöksen niitä vastaan, joita olivat lähetetyt sotimaan. Me tulemme erääsen taloon Savossa, suurempiin, Saimaan vesistöön kuuluvien, vesien välillä olevalla taipalella. Talon nimi on haihtunut aikakirjoistamme, mutta ristimme sen nyt jälleen Taipaleeksi. Vesitse tulija näki sen jo kaukaa ja arvasi sen paraimmiksi senaikuisista rakennuksista. Siinä oli nimittäin päärakennuksena 2 suurta, ja voin sanoa, hirmuisen suurta tupaa vastatukse, molemmat puisin savutorvinensa katolla. Tästä voi arvata pereenki suuruteen.

Se on Heinäkuun 20:es päivä mainittuna vuonna. Päivä jo on laskeemaisillaan ja talonväki kokoutuu kokoutumistaan levolle. Vaikka armoton sotajoukko seisoi jo muutamia päiviä tuskin 2 peninkulman päässä talosta oli tämä piilopaikassaan ja vesien keskellä oleva talo vielä saanut olla rauhassa, eikä paljon kuullutkaan koko sodan vehkeistä. Niin kuin tavallisesti istuisiin pere ruuvalle. Vanha harmaapää ukko istui pöydän päähän, ja kahenpuolen pöytää nuorempia sekä vanhempia muusta pereestä. Ukkoa vastapäätä, eli pöydän latvassa, söivät talon pikkuset lapset, joita tässä nyt oli ummelleen 15, jotka lisättynä muuhun joukkoon tekivät 50 henkisen pereen. Kunnioittamisella täytyi katsella tämän pereen ruokailemista, tuvanpituisessa pöydässään. Se oli niin kuin hääpöytä, vaikka ei niin meluinen, kuitenki yhtä iloinen; muinonen patriarkallinen elämä oli tässä vielä ihan puhtaudessaan.

Pereen ruokaillessa aukesi ovi, ja vieras, taloa lähimäisestä rajakylästä, astui tupaan, tervehtäen ja istuiden penkille. Ukko tirkistiin katsomaan sitä silmiin, ja kysyi kuulumisia. ”Jo kuuluu jotai”, vastaisi mies. Koko pere käänsiin katsomaan. Vaan mies jatkoi: ’hyvät naapurit, vihollinen vaeltaa meitä kohti; tänä yönä taiamma olla vaarassa. 15 virstan päässä ovat talot jo poltetut, ihmisiä tapettu.” Mitä kummitusta, sanovat miehet pöydässä, naiset voivottelivat, ja lapset parkasivat itkemään. Vaan ykskään ei järähtänyt pöydästä, sillä ukko ei ollut vielä virkkanut mitään. Nyt taukosi ruokaileminen, ja ukko viittasi kädellään vanhimman poikansa pojalle, ja tämä alkoi laulaa värsyn ruokavirsistä, koko pere lauloi mukana, sekä se myös tultuaan ruualle pyytetty vieras.

”Siitä on yheksänviiettä vuotta kun näillä seuvuin toisen kerran oli suuri sota. Minä olin silloin jo kolmansilla kymmenillä, vaan nuorempi veljeni ei vielä täyttä 10 vuotta. Isämme tila oli silloin tästä puolen peninkulman päässä, yksinäinen ja joksenki iso talo. Nyt sen paikan näette kaikki synkiänä lehtona, mutta heinettyneet rauniot näyttäävät teille vielä siinä olleen talon. Sota oli kauvan jystänyt ympärillämme. Lappeenranta sanottiin jo voitetuksi. Savonlinnassa ammuttiin hirmuisesti monet viikkanet. Sen tienoille ei päässyt kukaan. Silloin oli näissä maissa kauhia katovuosi. Ihmiset söivät vehkaa ja sammalia ja survovat olkia ja elivät piammastaan raavaan ruuvalla. Moni köyhä nukkui nälkään. Isän talossa oli vielä vähin leipää, ja isä ukko se auttoi monta miesparkaa. Joka päivä kävi köyhiä ja kerjäläisiä; eikä kukaan lähtenyt avuta. Niin oli joutunut jo uutisen rinta, ja noin parin viikon takaa vuoteltiin leipää pellosta. Silloin ajoi muutamana päivänä kymmenkunta ratsasmiestä meille pihaan. Ne olivat Kasakoita. Ensimäiseksi pyysivät kauroja kymmenelle hevoiselle. Isä sanoi jotta kaurat on syöty. Anna ruista sittä, vastasivat miehet. Ruis on vielä pellossa kasvamassa, vastasi heille isä. Mitä nämä huolivat siitä. Sen kanssa mänivät ulos, tempasivat hevoisensa ja hyppyyttivät kohastaan ne meidän ruispeltoon. Mitä nyt tehä, meitä vaan kaksi aikamiestä talossa; muut lapsia ja naisia, jotka vapisivat ja parkuivat. Nyt olimme kauhiassa tilaisuuessa. Apua emme osanneet toivoa mistään, kun lähellä ei ollut mitään kylää. Linnan ympärillä meluttiin paraillaan. Vaan tämä oli vasta alku mitä olimme kärsivät näistä miehistä. Se ei ollut vielä kyllä että hevoiset pehnasivat ruispellon; isäni piti myös syöttää kaikki nuo kymmenen miestä. Katovuosi ja köyhän kansan auttaminen oli vienyt isäni talostaki varat hyvin vähiin, niin että tarkalla pitelemisellä olisi nyt vielä hyvästi päästy uutiseen. Mutta elätäkkäs kymmenkunta sellaista sutta, ja nää, kun uutisen jauhaa sellainen hevoislauma ennen aikoaan jo nahkaansa. Isäni koki ensin valittaa. Sille nauroivat ilkiöt. Näiden ihmisten käytös oli niin törkiä, että isä peloissaan jo tahtoi ensiyöksi laittaa kaiken naisväen pois, meillä noin puolen peninkulman päässä olevaan mehtäsaunaan. Äiti ja sisareni hävisivät niin yksikerrassaan lähellä olevaan metsään ja kiisivät määrättyyn paikkaan. – Vähän ajan takaa noin päivän laskun aikana käski isäni minun viemään sinne suuren eväskontin, joka niinikään salaa oli saatu täytetyksi; minä läksin ja penuutin isääni kavattaimaan noilta vihollisilta. Ole huoleta, poikani, sanoi hän, puristain kättäni. Minä kiisin kuormineni metsäistä tietä eelleen, ja tulin onnellisesti päähän asti. Mutta siellä en viipynyt enemmän kuin oli tarvis laittaa naisia siellä elämään ja olemaan. Nuorempi veljeni oli seurannut naisia tänne. Nyt tahtoi hän jo lähteä takaisin; mutta sen kielsin pois ja läksin astumaan taloon, mutta varoissani aivan toista tietä kuin olin tullut. Yö taisi olla puolessa kuin pääsin sieltä jälleen lähemmäksi kotia. Meillä oli synkiä mehtä sillä puolla josta minä tulin, aivan liki tupaa, niin ettei taloa näkynyt ennen kuin tuli sen luoksi. Kaikki oli hiljaan, ei kuulunut niin hiiskausta, ja minä lohutteliin että kaikki makaavat rauhassa.

Viimeset kajaukset ”täällä, täällä” kaikuvat vielä korvissani, ja minusta tuntui niin kuin ne olisivat panneet värisemään henkeni aavistuksen hienommat, salaisimmat kinteet, jotka valveilla ollen olisivat ehkä pian vaipuneet äänettömiksi; mutta hempeä uni, joka vaivuttaa kaikki ruumiin voimat makiaan lepoon, irroittaa hengen hienoimmat tunnot, se painoi kiini silmäni, ja toi eteeni, ei mitään uutta, mutta sen minkä henkeni korvat ja silmät tummasti jo olivat huomanneet; uuet toivot ja lohuttavaiset näytteet tulevaisuuesta, joita ruumilliset silmät ovat voimattomat näkemään. Pimiänä tuntona makasi päiväinen onnettomuus mielessäni; minä olin aina etsivinäni veljeäni, ja olin tulevinani samaan paikkaan johon viimeksi olin seisattunut. Paikan erinomaisuus, jota maata ruvetessani pikimmältä luulin hoksanneni, kuvaisiiin nyt kummallisesti eteeni. Minä tunsin sanomattoman ihastuksen joka askeleella, jokainen puu, jokainen kivi näytti minulle kummallisesti kaunistetuksi, ja sinervän järven aallot loistivat rannalla niin mieluttavasti kuin kauvan toivotun ystävän halukas puheleminen; ja aamurusko paistoi taivaalla niin suloisesti, ja kaikki puut ja kivet ja kalliot ja nurmet punottivat kummallisesti. Ihmeellinen paikka, sanoin minä ihekseni, enkä voinut kyllästyä sitä kahtelemasta. Yhtäkkiä luulin näkeväni synkiästä lehvikosta ihmisen haamun, ja kiljasin ”veikko, ootko täällä”. ”Oon täällä” vastasivat puut ja kivet ja vuoret ja rannan loiskutus. Siinä samassa näin haahmon lähenevän minua, vaan se ei ollutkaan veljeni haahmo, se oli naisen haahmo. Äänetä tuli se ihan eteeni, ja se oli nuori ja ihana niin kuin taivaan enkeli, ja sen askelissa eivät kukkaiset taipuneet, eikä heinä kaatunut. Minä olin kuin naulattu paikalle. Nyt avasi se suunsa ja lausui: ”vuottele tässä paikassa, niin se yö joutuu jona tapaat veljesi”. Miten ja milloin? tapasin vielä häneltä kysäistä, mutta hän pani pienen kätensä huulillensa, viittasi minua ikään kuin tulemaan perästänsä, ja hävisi lehvikkoon. Minä seurasin juoksussa häntä perästä, mutta hän oli hävinnyt. Yhtäkkiä tulin synkiästä lehosta suuren lakian rantaan, ja nyt ihmeekseni näin suuren summattoman talon, jonka ympärillä laajat riistapellot aaltoilivat vienoisessa tuulessa. Iso ihmisjoukko remuitsi pihalla ja kumma, sama nainen jonka äsken olin nähnyt, oli niien seassa. Tuskin olin päässyt lakialle kun nainen läheni taas minua, ja koko joukko seurasi häntä ja kaikki piirittivät minun, lapset, nuorukaiset, miehet ja naiset, kaikki kiersivät minun ja naisen keskeensä, ja hyppivät ympärillämme, ja ottivat minua käsistä, ja veivät minun nuorison leikkihiinsä. Minä luulin rintani halkiavan ilosta ja autuuesta, ja tunsin kauhian kuumuuen päässäni ja suonissani ja samalla tunto sanoi minulle: tämä ei voi olla tosi, tämä on vietteleväinen uni. Silloin aukenivat silmäni, ja aamun aurinko pilkoitti puihen välihte silmiini, minä olin yli ympäri hiessä.

”Minun onnettomuuteni on suurempi kuin voitte arvata sanoi tyttö. ”Eilen, niin kuin sanoin, tulivat kasakat kotiini. Isäni ja äitini tappoivat, minun ottivat kiini ja sitoivat hevoisen selkään. Muuan kasakka nousi taakseni istumaan, ja nyt ajoivat nelko neliseen metsiin ja soihen halki. Äkkiä seisattui koko joukko, minulle tuntemattomaan metsään. Minä laskettiin alas hevoiselta, ja nuorat päästettiin ympäriltäni. Mutta nyt tulin toisiin, vielä hirmuisempiin pauloin. Kulettajani, joka näytti olleen toisten päämies, puristi rautaiset kätensä ympärilleni. Minä huusin ja pyrin irti, ja revin hänen naamansa ja kätensä veriin, nyvin häntä pitkästä parrastaan. Vaan silloin tulivat kumppaninsa ympärilleni, minut otettiin miehissä kiini – ja nyt näin kadotukseni silmieni eessä. Silloin, ystäväni, silloin viskaisiin sen hirmuisen kulettajani kaulaan pian hermotoina, ja itkin ja huusin armoa. Hän ymmärsi minun, ja minä jäin taas yksinäni kulettajani käsiin. Rohvastunut tästä, ystävä – syleilin minä häntä, minä syleilin – syleilin häntä, ja hän – hänen silmänsä kiiluivat hirmuisesti kuin käärmeen silmät, ja minä vapisin kuin kuoleman eessä, enkä saanut sanaa suustani, vaan viittasin käelläni pimiätä lehvikkoa kohti, joka oli lähellä, ja puoli kuolleena kantoi hän minun sinne. Nyt olimme peitetyt toisten silmiltä, ja minä heittiin hirmuisen viholliseni valtaan. – Vaan silmän räpäys oli nyt minulle kallis – onnettomuuteni varma – silloin – Nyt itki tyttö ja voivotteli, ja jatkoi viimein vapisevalla äänellä; – silloin syöksin minä tuon veitsen, joka oli luonnani, viholliseni syämmeen, ja hänen ilmitulessa palavat silmänsä sammuivat, ja minä tunsin kovat kätensä kylmenevän, ja hän vaipui hermotoina päälleni. Yhellä hypäyksellä olin irti, juoksin minkä jaksoin, enkä rohennut katsoa taakseni, ennen kuin pääsin tähän suureen metsään, jossa viimein seisatuin, ja lankesin hermotoina maahan. Sanomattomassa pelossa olen tässä viettänyt yöni ja se hirmuinen kalvettunut naama on ollut kaiken yötä silmissäni. Paetkaa, ystäväni, minä olen syleillyt maamme vihollista – minä olen tehnyt kauhian petoksen, minä olen ihmisen murhaaja – voi, säälikää minua, vaan paetkaa – jättäkään minut metsän petoin seuraan yksinäni!”.

Kaikki olivat liikutetut ukon kertomuksesta, vaan enimmän ukon pojat. Veljet, sanoi viimein vanhin poika, äitimme on ytö yksinään voittanut joukon kasakoita, ja urhollisuudellaan pelastainut vihollisistaan. Meidän olis häpiä paeta. Menkäämme miesten tavalla vihollisiamme vastaan, ja varjelkaamme isämme koti, kuoltakseen rauhassa, siinä ikänsä asuttua. Kaikki suostuivat tähän neuvoon, ja pakomatka seisattui.

Tämä talo oli kapukaisella taipalella molemmin puolin vielä kapukaisemmilla kannaksilla eroitettu muusta mantereesta. Kehno maantie kulki halki taipaleen maan, jonka päissä tienlevyiset hiekkapenkereet olivat siltoina. Kupeilla kahden puolen olivat suuret selät. Vihollinen ei voinut siis maitse päästä muualta kuin näitse hiekkasilloitse taloon. Päivänä ukon kertomuksen perästä, jakautuivat miehet molempiin kannaksiin, pyssyin ja keihäin vartioimaan. Vaimot ja lapset itkivät heidän lähteissä, mutta ukko oli iloisempi kuin moneen aikaan, sillä samana yönä oli entinen näkönsä taas näytäinnään ja sanonut hänelle ne lohduttavaiset sanat: ”odottele, odottele!”
Ilta oli tyyni, kaukaa selän takaa kuului hirmuinen pauke ja jyminä ja paksu savupilvi näkyi sintävän Parkuunmäen päällä.

Päivä jo oli laskemaisillaan ja ukon pojat seisoivat vielä vartiopaikoillansa, kun yhtäkkiä iso joukko välkkyvin sota-asein varustettuja miehiä pilkiistiin metsästä, toisessa päässä kannaksen. Niiden puku selitti ketä olivat. Vartioitsiamme asettivat pyssynsä, odottaen jos joukko mieli eteenpäin. Tultua kannaksen puuttumaan seisattuivat viholliset ja tekivät muutamia miehillemme ymmärtämättömiä liikunnoita. Viimein läksivät järjestyksessä astumaan pitkin kannasta. Nyt laukasi veljeksistä yksi pyssynsä, mutta ilmaan. Joukko seisattui ja asettiin sotajalalle. Samassa laukesi myös muutamia pyssyjä veljeksiä kohti; mutta nämä olivat vesakossa näkymätöinä, ja luodit rutisivat puissa. Silloin laukasivat taas kolme veljestä yhtaikaa pyssynsä vihollisia kohti, ja näkivät muutamia ensimäisiä miehiä kaatuvan.