Opiskeluvuosinaan Pekka osallistui ahkerasti Savo-Karjalaisen osakunnan toimintaan päätoimittamalla heidän nimikkolehteään, julkaisemalla runojaan osakunnan Koitar-albumissa ja osallistumalla kansanlaulujen ja -runojen keruumatkoille. Hän innostui niin ikään 1875 perustetun Suomalaisen Nuijan toiminnasta aloittamalla oman kuorolaulu-uransa fennomaanisessa Nuijan laulukunnassa jota pääsi johtamaankin. Lisäksi hän liittyi mukaan sekä Akademiska Sångföreningen että Muntra Musikanter -mieskuoroihin ajautuen siten suoraan kielipoliittisen kiistan ytimeen.
Walter Lampén oli yksi niistä suomenmielisistä ylioppilaista, jotka 7. lokakuuta 1882 saapuivat Hannikaisen kutsusta Vanhan ylioppilastalon musiikkisaliin. Hän kuvasi Pekkaa kuoronjohtajana näin:
”Siinä seisoimme puoliympyrässä hänen edessään Ylioppilastalon musiikkisalissa. Miten hän pianissimon kohdalla silmiänsä siristi, painaen ne lopulta uppoumpeen, miten hän joskus levitti leukansa leveiksi, sai huulensa happamiksi, jotta koko taulu oli kuin traagillinen naamio, jonka traagillisuus hipaisi jo hiukan rajan vastakkaista puolta, koomillisuutta! Mutta eipähän kuoron johtajan naama ollut tehtykään yleisön nähtäväksi.”
”Älkää luulko, te, jotka ette Pekka Hannikaista ole nähneet ja jotka olette kuulleet, että hän oli kaikkien rakastama herra, älkää luulko, että siinä miehessä oli sitä tympäisevää tyyneyttä, raskautta ja hitautta, joka niin usein on suomalaisille ominaista. Tuli ja leimaus! Karjalan poikia hän oli! Tulta oli rinnassa ja leimuna läksivät sukkelat sanat suusta. Tulta iski joskus sininen silmä, nyrkki uhitteli ja puna poskilla paloi.”
1887 Hannikainen muutti takaisin Jyväskylään ja aloitti musiikinlehtorina seminaarissa tuttunsa E.A. Hagforsin sijaisena. Pian hän rakastui nuoreen oppilaaseensa hämeenlinnalaiseen Laura Alfhild Nikanderiin, joka vastasi Pekan tunteisiin. He menivät naimisiin 1888 ja saivat kuusi lasta, joista neljästä eli Ilmarista, Taunosta, Arvosta ja Väinöstä tuli kaikista musiikin ammattilaisia. Alli Hannikaisesta tuli niin ikään tunnettu laulunopettaja ja kuoronjohtaja; kun Pekka vuonna 1889 perusti mieskuoro Sirkat, Alli perusti naiskuoro Vaput.
Pekka Hannikainen innostui säveltämisestä vasta esikoispoikansa Laurin synnyttyä 1889. Siitäkin huolimatta hän ehti kirjoittaa runsaat 200 koulu- ja kuorolaulua. Tässä konsertissa esitämme tunnetuimpien teosten (Annin laulu, Kevätlaulu, Paimenen pyhä) lisäksi monta hieman unohduksiin jäänyttä laulua. Nuotit niihin olen etsinyt ja puhtaaksikirjoittanut P. J. Hannikaisen Kansalliskirjastossa sijaitsevasta käsikirjoituskokoelmasta. Uudet nuotit löytyvät nyt kuoronuottien välityspalvelusivustolta choralworks.fi. Näin muutkin kuorot voivat jatkossa esittää useampia teoksia hänen laajasta sävellystuotannostaan.
Hannikainen työskenteli Jyväskylässä lähes 30 vuotta. Eläkkeelle jäätyään vuonna 1916 hän muutti Allin kanssa Helsinkiin lähemmäksi poikiaan. Pekka Juhani Hannikainen kuoli Helsingissä 13. syyskuuta 1924 ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.
Pasi Hyökki
